perjantai 16. joulukuuta 2016

Keskiverto, semi ok 👌

Tämä on jatkumoa eräälle aiemmalle tekstilleni, jossa käsittelin huonoa itsetuntoa. Kuten tekstistä tuli ilmi, kuulun itsekin siihen ryhmään, niin ulkonäön kuin luonteenkin puolesta.

Sitä toivoisi, että voisi tyyliin koko ajan näyttää upealta naiselta:

Poikien synttärit                    Firman pikkujoulut


Mutta todellisuudessa arki on tätä, semi ok:

Vasemmassa kuvassa no make up, keskimmäisessä arkimeikki (bb-voide, kulmaväri ja ripsari) ja oikealla pelkkä bb-voide.


Mulle ei ole nykyään mikään ongelma lähteä ihmisten ilmoille ilman ripsaria tai kulmien laittamista. Eipä! :D Mutta aina en jaksa ihmeemmin meikata esim. jotain kyläilyreissua varten. Kauppareissutkin hoituvat bb-voiteen voimin, jonka normaalisti laitan muutenkin heti aamuisin hampaiden pesun jälkeen... Mukamas peittää tummia silmänalusia ;) Mukavuus ja laiskuus on mennyt meikkaamisen edelle.

TOISAALTA! Mun vaan pitäisi kulkea selkä suorassa ja yrittää olla itsestäni ylpeä, minkä näköisenä vain. Mulla sentään on rohkeutta lähteä ihmisten ilmoille ihan vain Hennana. Ehkä kuljenkin selkä suorana, mutta sisimmässäni kuitenkin olen pieni ja kyyryssä.
"ÄÄÄÄÄÄÄÄ!!! Älkää kattoko minuu! Tai jos katotte niin nainen mie oon vaikka äijältä näytänkin naamastani"

Todellisuudessahan kylillä näkee todella paljon naisia, joilla on pakkelii reilummalla kädellä laitettuna, tekoripsee, tekotukkaa...
Missä luonnollisuus? Kysynpähän vaan. Joissakin facebook-ryhmissä on joskus ketjuja, joihin naiset (ja jotkut miehetkin :D) laittelevat itsestään kuvia ilman meikkiä tai muita ylimääräisiä härpäkkeitä. Tsissus, mitä kaunottaria siellä on! Ihan oikeasti. Moni näyttää jopa paremmalta luonnollisena kuin meikattuna. Uskokaa ihan huvikseen.

Meikki tuo kuitenkin naisille itsevarmuutta. Sitä ajattelee, että se meikki ja kaikki muu ylimääräinen kuuluu siihen naiseuteen ja kauneuteen. Meikin taakse on helppo kätkeytyä ja onhan media täynnä todella laitettuja naisimmeisiä. Monilla menee jopa täysin överiksi. En mie kuitenkaan sitä kiellä, ettenkö tykkäisi itsestäni enemmän meikattuna! Onhan sitä lärviä sillai kivempi katella.

Tulee muuten halvemmaksikin, kun ei sillai ravaa laittamassa itseensä jonkun muun näköiseksi kuin mitä oikeasti on ;) Tosin, olisihan jotkut volyymiripset ja jatkuvasti laitetut kulmat hienot. Olisin 24/7 huolitellumman näköinen ja korostaahan ne mukavasti silmiä ja tuo kasvoille eloa aamusta iltaan. Mulla ei vaan itselläni henk.koht. ole varaa laittaa semmosia summia ripsiin/kulmiin ja niiden huoltoihin. (Köyhät kyykkyyn!) Mun on siis vähän pakkokin olla ihan naturelli ja tyytyä tähän :D

Naiset hei, miksei me arvosteta itseämme semmoisina kuin olemme? :( Miksi laitetaan ihan älyttömiä summia siihen, että ollaan ulkoisesti jotain muuta kuin oikeasti olemme?

Kun vain voisimme 
hyväksyä itsemme...

Ja mitä tulee luonteeseen... Tiiättekö, miten hienolta tuntuu, kun ihminen tulee sulle sanomaan: "Mie niin ihailen tota sun asennetta ja sitä, miten sie vaan niinku meet semmosella ihanalla fiiliksellä eteenpäin. Sulla on hyvä meininki". Tai että "Sie nyt pärjäät missä vaan. Sulla on oikea ote hommaan"

KIIIIIITOS!

Noin hienolta. Mutta miksi en sitten usko, mitä muut sanoo?? No kun mie oon vähän semmoinen keskiverto, semi ok. Mulla on toisen asteen koulutus, vaikka minusta olisi ehkä ollut opiskelemaan pidemmällekin. Osan silmissä en siis ole mitään. Koska olenhan vain taloushallinnon merkonomi (, joka muuten valmistui aiwan loistavilla arvosanoilla 👌).

Mulla ei oikein ole sellaista kunnon ystäväporukkaa, johon mulla olisi hyvä side ja yhteys. Mulla on hyviä (ja ihania!) ystäviä ja kavereita vähän sieltä ja tuolta. Monesti  kuitenkin vaivaa sellainen kuulumattomuuden tunne. Ettei oikein kuuluisi mihinkään. Ei työyhteisöön, ei kavereiden keskuuteen, ei harrastuksiin... Äitiyden lisäksi haen sitä omaa paikkaani edelleen. Että mikä olisi se mun THE Juttu. Sellainen, jossa olisin ihan sairaan hyvä ja voisin tehdä sitä tyyliin työkseni. 

Toiset laulaa, toiset piirtää, toiset askartelee, toiset on synnynnäisiä johtajia, toiset on muiden ihmisten keskuudessa semmoisia joiden kanssa kaikki haluaa olla jne. 

Mie rääyn jotain karaokebiisejä, mutten ole mikään superhyvä, semmonen semi ok. Osaan piirtää tikku-ukon. Mun askartelut on yksinkertaisia "Leikkaa liimaa" -väkertelyjä. Mie ahistun konflikteista enkä tykkää pomottaa, ennemmin mielistelen ja pyytelen anteeksi olemassaoloani.

Saatan ulkoiselta habitukseltani vaikuttaa joskus ylpeältä ja leuhkalta. Mun perusilme nyt vaan on aika veemäinen, vaikka sisimmässäni hymyilisin (joskus olen ihan peilistä tämän katsonut :D). Lisäksi yritän, ettei se mun sisäinen epävarmuus tulisi joka hetkessä esiin.

Monista ihmissuhteista vetäydyn, koska mie en tiiättekö vain luota siihen, että ihmiset minusta oikeesti tykkäisi.
"Taas mie lörpöttelin liikaa omista asioistani." "En mie osaa olla hyvä ystävä" "No hitto, olinpa taas tyhmä, kun en älynnyt kysyä/tehdä/sanoa jotain, mikä olisi tilanteeseen sopinut"
Oikeesti, come on! Voisin hakata päätäni seinään tämän huonon itsetunnon kanssa. Ihme, että mulla edes on ystäviä.

Kiitos siis teille, jotka elämässäni olette olemassa, jokainen omalla panostuksellaan ja persoonallaan.
Jokainen omalla tyylillään.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Piditkö tästä tai jostakin muusta tekstistäni?
Mielestäsi mielenkiintoista/puhuttelevaa postausta saa jakaa! :)

Kommenttejakin saa jättää ja olisin iloinen, jos jättäisit vierailustasi pienen muiston :) ♡
Kommenttien hyväksyntä on käytössä.

Blogin kuvat ovat pääasiassa omiani, ellei toisin mainita.