torstai 16. maaliskuuta 2017

Itsekäs vai kenties introvertti?

Vai ehkä molempia näitä?

Ennen lapsia pidin itseäni todella sosiaalisena tyyppinä. Semmoisena, joka jaksaisi olla vaikka kuinka paljon muiden ihmisten kanssa, paitsi krapulapäivinä, jolloin myös puhelin pysyi äänettömällä 😁

Omasta mielestäni tulen ihmisten kanssa hyvin toimeen ja tutustun uusiin ihmisiin helposti, vaikka uudet sosiaaliset tilanteet monesti ahdistavatkin.

Introvertti
Kuva: Pixabay

Kun saimme esikoisemme, meidän maan mainion Jäpikän, en ollut oikein henkisesti varautunut, että olen oikeasti sen lapsen kanssa 24/7. Siis tiesinhän mie sen, mutta kuitenkin totuus iski vasten kasvoja, aika raa'astikin. Kävinhän minä omineni viettämässä "omaa aikaa" papa-kokeessa, jälkitarkastuksessa ja suuhygienistilla. Onneksi oli mummot hoitoapuna vauvan kanssa.

En käynyt yksinäni lenkillä tai välttämättä kaupassakaan. En ottanut siihen ihan perusarkeen niitä edes puolen tunnin hengähdystaukoja. Jäpikkä kulki mukanani tai sitten olimme vain kotona ensimmäiset kuukaudet. Poikkeuksia olivat nämä yllä mainitut omaan terveyteen liittyvät käynnit + kampaaja + 1 tyttöjen ilta ensimmäisen puolen vuoden aikana.

Tosin, joku ei välttämättä olisi käynyt tuonkaan vertaa ilman vauvaa missään, mutta meillä on erilaisia elämäntilanteita ja tahtotiloja.

Koin huonoa omatuntoa, koska kaipasin olla hetken ihan YKSIN. Minunhan piti nyt olla lapseni kanssa, ei kaivata mitään yksinolemista! Olen nyt äiti! Mulle oli iskostunut päähän ajatus, ettei äidit saa kaivata omaa aikaa, varsinkaan vauva-aikana, koska tiedättehän... Se äidin ja vauvan symbioosi, kiintymyssuhde, tissi oltava aina saatavilla jne jne.

Toiset äidit kertoivat, kuinka he eivät raaski olla PirkkoPetteristään erossa. Tuossa kohtaa joku ruoska sivalsi minua sisältä päin, koska minä nimenomaan olisin raaskinut olla erossa enemmänkin, varsinkin isommasta vauvasta ja taaperosta, mutten kehdannut, koska se kiintymyssuhde, ja olen nyt äiti, jolla ei saa olla omaa aikaa jne jne.

Jäpikkä aloitti yökyläilyt isovanhempiensa luona ollessaan 7kk ikäinen. Tästä eteenpäin Jäpikkä oli epäsäännöllisen säännöllisesti eli 1-3kk välein yhden yön joko minun tai mieheni vanhemmilla. Melkein kaiken muun ajan kuitenkin vietin pojan kanssa, kotona tai muualla. En edelleenkään osannut ottaa niitä omia hetkiä esim. lenkkeilyn merkeissä. Jos lenkkeilin, oli poika yleensä rattaissa mukana. Taisi olla jotain yksittäisiä kausia, kun kävin joskus yksin lenkillä. Joskus harvoin. 

Aikanaan mies sitten alkoi ottamaan poikaa välillä mukaansa mummolaan ja mie jäin yksin kotiin. Ai että! Se se vasta oli aluksi outoa, mutta nautinnollista. Olla yksin kotona! Jos et ole lasten saamisen jälkeen saanut tätä ihanuutta kokea, niin suosittelen, että yrität järjestää! 😊

Töihin mie palasin Jäpikän ollessa 1v9kk ja silloin se oli mun (itsekkäälle) pääkopalle oikea ratkaisu. Jäpikkä oli perhepäivähoitajalla ja mie töissä 30h/vko (6h/pv). Arki rullasi ja energiaa tuntui riittävän, hetkittäisestä huonosta omatunnosta huolimatta. Kyllä sitä tuli välillä mietittyä, että miksi en jaksanut olla lapseni kanssa kotona?

Introvertti
Kuva: Pixabay

Kuopuksen, vekkuli Jössikän synnyttyä tai oikeastaan jo raskausaikana päätin, että nyt mie muistan jo vauva-aikana ottaa itselleni sitä omaa aikaa, nimenomaan lenkkeilyn, kaupassakäymisen ym. merkeissä, puolesta tunnista pariin tuntiin, silloin tällöin.

Olin nimittäin tajunnut, että olenkin mahdollisesti introvertti. Tottakai minussa on myös paljon ekstroverttia, mutta testien mukaan kallistun enemmän introverttiyteen ja tämä selittää monta asiaa, kuten esimerkiksi:

  • Tunnen syyllisyyttä oman ajan kaipuusta
  • Olen herkkä koville äänille ja väsyn jatkuvasta hälinästä, puheesta, huudosta ja kiukusta, jota lapsiperheessä riittää
  • Olen sosiaalisten kohtaamisten ja tilanteiden jälkeen väsynyt ja kaipaisin hetken hiljaisuutta
  • En jaksa koko ajan olla "tuntosarvet" herkkinä
  • Ahdistun konflikteista ihmisten kanssa
  • Inhoan, kun en saa tehdä asioita ilman keskeytyksiä tai kun puhe keskeytetään vähän väliä
  • Viihdyn ennemmin pienessä kuin isossa porukassa. Jättäydyn helpommin kuuntelijan rooliin, jos seurueessa on enemmän porukkaa

KaksPlussalla ollut teksti tästä aiheesta sai itselleni sellaisen "Ahaa"-elämyksen ja tunnistin itseni. Tekstin lopussa on vielä linkit kahteen blogitekstiin, joista myös tunnistin itseni. Lisäksi tein kaksi testiä:




Olenkin nyt käynyt lenkillä, yksin. Olen käynyt kaupassa, yksin. Aloitin viime syksynä harrastuksen, joka on aina tiistaisin eli pojat ovat tuolloin isänsä kanssa kotona. Kesällä olin mukana treeniporukassa, treffattiin noin kerran viikossa.

Välillä otan asioille mukaani pelkän esikoisen, välillä kuopuksen, näin vähennän sitä kuormitusta ja pystyn antamaan huomiota vain yhdelle lapselle. Pojat ovat molemmat olleet yökylässäkin, mutta en enää kaipaakaan (ainakaan usein) mitään ihmeempiä rairai-iltoja tai sitä, että pojat menisivät yökylään. Kesää kohti mentäessä ja Jössikän samalla kasvaessa varmaan tulee muutamiakin yökyläreissuja, mutta täytyy vain olla tyytyväinen, kun ylipäänsä on tukiverkosto, joka poikia ottaa välillä yöksi.

Nyt kun tässä on viimeinen viikko oltu poikien kanssa hyvinkin tiukassa symbioosissa 24/7, ihan tosissaan myös öitä myöten, alkaa mun pääkoppa pikkuhiljaa poksumaan.

"Aamusta alkaen kuuntelet ja yrität jaksaa reagoida isomman juttuihin. Samalla pienempi vaatii milloin mitäkin käyttämällä erilaisia äänteitä ja ympärillä on muutenkin jatkuva hälinä. Pienemmän päikkäriaikana isompi selostaa katsomaansa lastenohjelmaa ja esittää kysymyksiä, joihin tietysti haluaa vastauksia. Miehen tullessa töistä kotiin alkaa poikien kesken armoton remuaminen ja riehuminen. Hirveä älämölö. Välillä meno rauhoittuu ja taas mennään. Vasta iltasadun ja viimeisten kysymysten jälkeen hiljenee, kunnes yöllä jompi kumpi tai molemmat tarvitsevat sinua taas. Aamusta sama alusta."

Mun kroppa huutaa liikuntaa ja mieli HILJAISUUTTA! Olen todella äreä ja ahdistunut. Kiukkuinen akka. Äksy äiti. Tämä symbioosi on ollut siksi, koska olen ollut flunssassa, joten ei tässä ole mitään liikuttu tai mihinkään lähdetty.

Introvertti
Kuva: Pixabay

Rakastan edelleen muiden ihmisten seuraa, koska he antavat minulle paljon eikä sosiaalinen media korvaa oikeita kohtaamisia, mutta sosiaalisuuden lisäksi kaipaan omaa aikaa, ihan itsekseni, ilman juttuseuraa, yksin olemista. Esimerkiksi perhekahvilan tai noin muuten sosiaalisen viikon vastapainoksi tarvitsen palautumista.

Ehkä joskus opin hyväksymään itseni tälläisenä äitinä kuin mitä olen. Olin sitten itsekäs tai introvertti tai molempia näitä.

Kuopuksen nukkumisjutuista tunnen (myös) huonoa omatuntoa, koska hänhän varmaan nukkuisi paremmin, jos olisin vauvavuoden elänyt hänen kanssaan lähellä täydellistä symbioosia, eiks nii? Hän on nyt traumatisoitunut lapsi. Ehkä se siitä, tai sitten ei.

Enpä ennen lapsia olisi itsestäni osannut kuvitella, että vielä jonain päivänä kaipaan ja tarvitsen yksin olemista, mutta se ei tee minusta huonoa äitiä. 

Rakastan poikiani ja he ovat minulle kaikki kaikessa, vaikkei ulkopuolisen silmin siltä ehkä vaikuta.

Tämä on henkisesti aika kipeää olla äiti, joka on kaukana siitä "pullantuoksuisesta, lempeästä, lastaan hellyydellä ja kärsivällisyydellä hoivaavasta" äidistä. "Olisit jättänyt lapset tekemättä", näinkin sitä voisi joku ajatella. Silti omasta mielestäni tarjoan lapsilleni paremman lapsuuden kun vertaa siihen, mitä jotkut muut lapset kokevat tässä maassa, "hyvinvointivaltiossa".

Tuolla ylempänä olleessa linkissä KaksPlussalla olleeseen tekstiin olikin lopussa kirjoitettu aika hyvin:

"Välttele ihmisiä, blogeja ja keskustelupalstoja, jotka leimaavat introverttiuden itsekkyydeksi. Älä vertaile itseäsi vanhempiin, jotka nauttivat perhe-elämän hälinästä ja saavat siitä energiaa."

Rakkaudella 
Henna ✌



Muita ajatuksia omasta äitiydestäni


5 kommenttia:

  1. Aivan täysin samoja ajatuksia kuin itselläni! Poikkeuksena se, että meillä ei ole ollut mahdollisuutta isovanhempien hoitoapuun, vaan lapset on hoidettu hyvin pitkälti itse. Ja sitten kun hoitoapua saa, on se todella tarkkaan mietittävä mihin se halutaan käyttää. Yleensä sitten parisuhdeaikaan. Miehen kanssa käydään kerran vuodessa viikonloppumatkalla.

    Minun on kyllä mahdollista lähteä yksin pois kotoa, mutta ai että, kaipaisin yksinoloa KOTONA! Vaikka viikonlopun saisin olla kotona yksin. Esikoisen aikaan sellainen järjestyi pari kertaa ja olin niin täynnä energiaa sen jälkeen!

    Keväällä on toinen isompi koitos, kun lähden ensimmäistä kertaa yksin ulkomaille. Siinä saan mennä omalle epämukavuusalueelleni ja kaipaamaani rauhaa ja yksinoloa. Mutta eihän se ole sama asia kuin yksin kotona oleminen.

    Nyt tuo pienempi alkaa olla sen verran iso, että taidan ajaa kesällä miehen lapsien kanssa Keski-Suomeen mummilaan ja jäädä itse pariksi päiväksi kotiin. Lepäämään, elpymään. Olemaan yksin. Syömään litran jäätelöä samalla kun katson liian pitkään Netflixiä putkeen.

    Olen _aina_ ollut hyvin sosiaalinen ja extrovertti, mutta iän ja lasten myötä olen alkanut huomaamaan itsessäni entistä enemmän introverttejä piirteitä. En edelleenkään taida olla introvertti, mutta ne ominaisuudet on saaneet minussa enemmän tilaa.

    Mun omia ajatuksiani yksinolemisen tarpeesta täällä, jos haluat lukea: Ensimmäistä kertaa yksin ulkomaille?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Kati kommentistasi! :) Käynkin lukemassa lisää tuosta tulevasta matkastasi! Veikkaan, että tulet saamaan reissusta paljon irti :)

      Harvemmin äideillä tuntuu olevan tilaisuutta olla yksin kotona pidempiä aikoja. :( Ehdottomasti siis passitat miehen lapsien kanssa reissuun ja jäät itse kotiin :)

      Poista
    2. Piti sinulle vielä kommentoida, että harmi, kun teillä ei ole tukiverkosto lähempänä :(

      Itse olen tässä miettinyt, miten olisi oman pääni käynyt, jos mies tai tukiverkosto eivät auttaisi...

      Poista
  2. Tunnistan itseni tekstistäsi... Tosin sillä erotuksella, etten oo enää aikoihin tuntenut syyllisyyttä moisesta. Ollaan vaan ihan kaikessa rauhassa tällaisia! 😂 Introverteista on tehty hyviä kirjoja, kannattaa lukea!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihana Maiju, synninpäästäjäni! :D <3

      Näinhän se pitäisi olla. Pitäisi voida ihan rauhassa olla oma itsensä ilman syyllisyyttä.

      Poista

Piditkö tästä tai jostakin muusta tekstistäni?
Mielestäsi mielenkiintoista/puhuttelevaa postausta saa jakaa! :)

Kommenttejakin saa jättää ja olisin iloinen, jos jättäisit vierailustasi pienen muiston :) ♡
Kommenttien hyväksyntä on käytössä.

Blogin kuvat ovat pääasiassa omiani, ellei toisin mainita.