tiistai 16. toukokuuta 2017

Selvisinkö äitienpäivästä?


Äitienpäivän aattona, kaiken lisäksi lapsettomien lauantaina julkaisin tekstin, jossa vähän purin ristiriitaisia tunteitani äitiyteen liittyen. Teksti oli hyvä kirjoittaa ja julkaista, koska sen myötä olen taas saanut jäsenneltyä ajatuksiani ja olen saanut kuulla, etten ole ainoa, joka on ristiriitaisissa fiiliksissä. Syyllisyys ja huono omatunto omista ajatuksistaan seuraa muitakin äitejä.

Kuinkas se oma äitienpäiväni alkoi...?

Ensinnäkin meidän Jössikkä päätti, että hän nukkuu yöllä klo 22-07 heräämättä, omassa sängyssään! Halleluja! Näitä kokonaisia öitä on nyt ollut alle 5 kpl tässä kevään aikana. Kirjoittelen taas oman postauksen nukkumisasioista myöhemmin :)

Aamusta mies nousi poikien kanssa ja keittiössä alkoi aamupalan tekeminen. Yritin torkkua, mutta nälkä alkoi olemaan kova :D Jonkun ajan päästä malttamaton Jäpikkä sai luvan tulla kortin ja pienen pienen paketin kanssa herättämään. Kortti oli ihana. Hän oli piirtänyt siihen meidän perheen ja vähän extraa. Paketista löytyi uusi magneetti jääkaapin oveen.




Sitten minut johdatettiin keittiöön, josta löytyi perinteinen äitienpäiväaamiainen ja iso paketti, joka sisälsi uuden kahvakuulan, jumppapallon ja kuminauhan :) Pääsen kotona tekemään todella hyvää treeniä.



Poikien kanssa yhteiskuvat, pienet liikutuksen kyyneleet ja huono omatunto omista fiiliksistäni, joita olen tuntenut. Siinä aamulla ajattelin, etten ole sitä kaikkea ansainnut, en todellakaan.

Hieman myöhemmin vetistelin, kun laitoin ystävälleni äitienpäivätoivotukset, kun he viimenään odottavat omaa pientä nyyttiään.

...ja päivä jatkui...

Aamupäivästä suuntasimme vanhempieni luo onnittelemaan äitiäni. Anopin olimme onnitelleet jo lauantaina. Lahjaksi mummot saivat tänä vuonna poikien piirtämät kortit ja valmiiksi kehystetyn kuvan pojista.

Vanhemmiltani sain isäni ideoiman lahjakortin kampaajalle. Voi juku! :) :) Kyseinen lahjakortti kuulemma sen kunniaksi, kun vauva-ajat ovat takana päin ja hyvin on selvitty (no mistä suunnasta sitä nyt kattoo). Ihanaa päästä jossain vaiheessa laittamaan letti kuntoon. Nyt näitä on viimeksi värjätty puoli vuotta sitten ja edellisen kerran leikattu helmikuussa. Ei nyt pitkät välit, mutta silti. Ihanaa!

Vanhemmillani syötiin ja sieltä suuntasimme vielä onnittelemaan miehen molemmat mummot.

Hulinapäivä, mutta varsinkin pojat nauttivat.

Tuntuiko pistos sydämessäni?

No tuntui. Illalla oli toisaalta todella onnellinen olo ja toisaalta todella ahdistunut. Olin vihainen itselleni ja kiittämättömyydelleni. Tunsin, etten ollut ansainnut niitä kaikkia ihania lahjoja ja onnitteluita.

Kuitenkin mietin, että meilläkin on tietynlaista lapsettomuutta ja raskautumisen vaikeutta takana molempien poikien kohdalla. Yritin päästä takaisin niihin fiiliksiin, kun ne plussat testeihin ovat aikanaan pärähtäneet ja kun ne pojat on viimein saatu syliin asti. Varsinkin kuopuksen syntymän jälkeen olin niiiin sellaisessa onnellisuuskuplassa ja mieli oli todella levollinen, koska siinä sitä oltiin: kahden ihanan pojan äitinä.

Mutta edelleenkään en jaksa enkä halua "lässyttää" ja korostaa äitiyden ihanuutta, vaikka kyllä me äidit kovaa työtä teemme ja saamme siitä palkaksi niin naurua, iloa ja sydämen pakahtumista kuin myös suuttumista, raivoa, itkua ja turhautumista. Kaikkia tunteita laidasta laitaan, koska niin se vain on, että ne kaikista rakkaista rakkaimmat ihmiset saavat ihmisen löytämään itsestään uusia hyviä, mutta myös hiton huonoja puolia. 

Ne negatiiviset tunteet

Äitiyteen ja vanhemmuuteen liittyy paljon negatiivisiakin tunteita ja ne valitettavasti kuuluvat pakettiin. Tämä on ehkä yksi niistä asioista, joka minut äitiydessä yllätti ja mielestäni asiasta pitäisi puhua enemmän jo odotusaikana. Olisi puhuttava pidemmällä aikavälillä kuin pelkästä babybluesista tai synnytyksen jälkeisestä masennuksesta, joista myös tärkeää puhua, ilman muuta. 

Olisi puhuttava enemmän, että on esimerkiksi ihan nk. "normaalia" hirveässä tai ei niin hirveässä univelassa miettiä yöllä huutavan vauvan kanssa, että voisi heittää sen vauvan ikkunasta pihalle. On ihan ok AJATELLA ja tuntea, kunhan ei tee lapselle oikeasti pahaa. (Ja jos tulee tunne, että voisi oikeasti tehdä jotain, on syytä hakea apua itselleen.) 

Ymmärrettävästi tällaiset ajatukset saattavat säikäyttää ja äitinä voi taas sättiä itseään #paskamutsiksi.  Siksi pitäisi enemmänkin rummuttaa näiden erilaisten äitiyteen liittyvien ajatusten ja tunteiden kirjoa, ettei sitä heti ole tekemässä itsestään lasua, kun ajatukset harhailee.

Yritetään olla armollisempia itsellemme ja toisillemme. Se, että sinä olet äiti tietyllä tavalla, ei tarkoita sitä, että kaikkien pitäisi olla samalla tavalla. Jos sinä tunnet ja koet asioita tietyillä tavoilla, ei kaikkien tarvitse tuntea ja kokea samoin.

Yleensä he, jotka pitävät omia tapojaan juuri oikeina (ja muiden väärinä), ovat kovimpia kritisoimaan ja arvostelemaan muita. Tai jos ollaan liian epävarmoja omista toimintatavoistaan, pönkitetään omaa egoa olemalla paskoja muita kohtaan, jotta sitä omaa epävarmuutta ei huomattaisi.

Kukaan ei ole täydellinen. Äitiys kasvattaa. Joka päivä. Uusilla tavoilla. Aina kaikki ei mene putkeen. Aina et pakahdu onnesta, kun katsot lapsiasi. 
Silti heitä rakastat.

Rakkaudella
Äitiyden (ikuisen) kriisin keskeltä
Henna ✌

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Piditkö tästä tai jostakin muusta tekstistäni?
Mielestäsi mielenkiintoista/puhuttelevaa postausta saa jakaa! :)

Kommenttejakin saa jättää ja olisin iloinen, jos jättäisit vierailustasi pienen muiston :) ♡
Kommenttien hyväksyntä on käytössä.

Blogin kuvat ovat pääasiassa omiani, ellei toisin mainita.