perjantai 27. lokakuuta 2017

Kielletyt kielletyt tunteet (+vinkit somekäyttäytymiseen)


Nykypäivänä on pinnalla positiivinen asenne, myönteinen ote elämään, omien vahvuuksien löytäminen ja omien heikkouksien kääntäminen vahvuudeksi. Pyritään löytämään keinoja selviytyä elämästä.

Samaan aikaan korostetaan, miten myös niistä negatiivisista tunteista saa ja pitää puhua. Myös negatiiviset tunteet kuuluvat elämään ja moni etsiikin keinoja, miten niitä tunteita parhaiten käsittelisi. Osa tykkää puhua, puhua ja puhua. Osa lähtee pitkälle lenkille, erakoituu mökille viikoksi tai noin muuten käpertyy itseensä ja samalla jäsentelee ajatuksiaan.

Osa taas kirjoittaa. Osa ihan vain pöytälaatikkoon, osa ystävilleen ja osa haluaa tuoda ajatuksensa esiin blogeissaan. 

Blogit ovat nykypäivää, osalle julkisia päiväkirjoja, osa haluaa voida auttaa muita samassa tilanteessa olevia ja antaa vertaistukea lukijoilleen.

Kun näitä negatiivisia tunteita äitiyteen liittyen tuodaan julkisesti esille, osa ymmärtää ja kiittää vertaistuesta, mutta osa näkee punaista, jolloin kommentitkin ovat ala-arvoisia.





Kaksi hyvää, mutta inhottavaa esimerkkiä, kuinka kielletyt tunteet ovat kiellettyjä


Tehtävänimikkeenä Laura. -blogin, kolmatta lastaan odottava Laura kirjoitti avoimesti peloistaan "Entä jos kolmas lapsi pilaa meidän arjen?". Ihanasti osa kommentoi, miten voivat samaistua fiilikseen, mutta sitten sieltä löytyy kommentti:

"Minä ku antaisin niille jotka ei näitä asioita pääse kokemaan. Vastaus tuolle nimettömälle. Mua niin suuresti ärsyttää nähdä kun mainostat näitä blogitekstejä. Kun on jääny kuva helposti raskautuvasta ja ei niin kiitollisesta äidistä. Kerrotaan että on oikeus valittaa ku ei nauti raskaudesta eikä vauva-ajasta. Vaikka yrititkin korjata jossain vaiheessa tätä kuvaa. Voi ku jokainen tietäis mitä lapsettomuus on, katottais ihan eri kantilta näitä asioita."

Varmasti jokainen pienelläkin järjellä ja empatialla varustettu äiti tiedostaa, että on myös lapsettomuudesta kärsiviä, joille soisi sen oman nyytin kaikista eniten maailmassa. Tämän tietää myös Laura ja moni muu.

Etä-äiti -blogin kirjoittaja Helka kirjoitti joku aika takaperin ajatuksia herättävän postauksen "41 asiaa, joita äiti ei saisi sanoa ääneen". Hän sai kommenteiksi esimerkiksi:

"Sinulla ei ole mitään varaa puhua. Relaat ilman lapsia 90% ajastasi."
"Mitäs teit lapset, jos et jaksa heidän kanssaan"

Meitä on erilaisia


Se on tiedättekö hienoa, että on äitejä, joille äitiys on ihanaa ja he kokevat sen parhaimmaksi elämäntehtäväkseen. Asiaksi, jossa ovat oikeasti hyviä. He voisivat olla kotona lastensa kanssa vuosia, jaksavat rakastaa, olla kärsivällisiä, toimivat oikeudenmukaisesti, eivät huuda, eivät koe negatiivisia tunteita ja lapsilla on hyvä olla. Se on oikeasti hienoa ja olen ehkä pienesti kateellinen tällaisille äideille.

Sitten on äitejä, joille se äitiys ei olekaan ihan helppo juttu. Kukaan ihminen ei ole muutenkaan valmis pakkaus siinä kohtaan, kun tulee vanhemmaksi. Vanhemmuus mullistaa elämän. Se saattaa mullistaa ajatusmaailman. Se saattaa nostaa pintaan vanhoja traumoja omasta lapsuudestaan. Vanhemmuus tuo karulla tavalla esille sen, millainen sinä olet ihmisenä. 

Lapset, niin rakkaita kuin ovatkin, tuovat osalle vanhemmista ne kaikista negatiivisimmat ja pimeimmät tunteet pintaan.

On rohkeaa tuoda esiin negatiivisia tunteita


Tunnistan sekä Lauran että Helkan teksteistä itseni. Kun odotimme kuopustamme, kävin ihan samantyylisiä ajatuksia läpi kuin Laura. "Miksi ihmeessä haluamme vauvan juuri nyt, kun esikoisen kanssa alkaa olemaan niin helppoa? Miksi haluamme aloittaa kaiken alusta?"

Uskon näiden tunteiden olevan täysin normaaleja. On ihan luonnollista miettiä tällaisiä asioita. Samalla sitä valmistautuu taas toisenlaiseen äitiyteen. Kyllä se elämä muuttuu jollain tavalla, jokaisen lapsen syntymän myötä, sanotte mitä sanotte. Samalla äiti kasvaa henkisesti, ikää tulee lisää, suhtautuminen asioihin saattaa muuttua.

Samaistun myös muutamiin Helkan tekstissä olleisiin väittämiin. Kuinka olen välillä miettinyt, miten paljon helpompaa elämä olisi ilman lapsia. Mutta olisiko se elämä parempaa? Tuskin. En usko. Poikamme ovat antaneet meille niin paljon, mutta samalla äitiys on minulle osoittanut, ettei monikaan asia mene niin kuin sen itse olisi ajatellut menevän.

"Sit ku meille joskus laps suodaa, en ikinä valita turhast! Ärsyttää tommoset, jotka sikiää ku puput aropelloil ja kehtaavat viel valittaa arjestaa ja lapsistaa! Olisivat kiitollisii saatana!"

Näin ajatteli Henna 25v., kuutisen vuotta sitten. Eipä tiennyt lapseton Henna 25v., ettei asia ole ihan niin mustavalkoinen. Meillä molempien poikien raskauden alkamista on odotettu se hieman alle puolitoista vuotta, väliin mahtui yksi tuulimunaraskaus. Ei siis ole napsahtanut kerrasta, eikä toisesta eikä kolmannesta. Lukemattomia ovulaatiotestejä, kymmeniä negatiivisia raskaustestejä, gynellä ravaamista... Katkeruutta, kateutta, itkua, pelkoa, kaipausta...

Olen kiitollinen meidän rakkaista pojista. He ovat opettaneet elämästä paljon, mutta he ovat opettaneet paljon myös minusta itsestäni, hyvässä ja pahassa. Kun lapsia ei ihan helpoimman kautta meille suotu, koen äitiyden negatiivisista tunteista entistä enemmän syyllisyyttä, koska enhän minä saisi tuntea mitään negatiivista? Minun pitäisi olla vain kiitollinen ja kiitollinen ja kiitollinen. Jos en ole, joku muistaa sen minulle kertoa, miten minun pitäisi olla kiitollinen.

Entä jos ne negatiiviset tunteet yllättävät? Kyllä, minuun ne iskivät kuin nyrkki vasten kasvoja. Mie olen pettynyt itseeni, kun olen sellainen äiti kuin olen. Olisin suonut pojilleni pikkaisen ehjemmän ja tasapainoisemman äidin. Nyt mietin väkisinkin, millaiset eväät olen antamassa heille, jotta he selviävät tässä maailmassa? Millaisen äidin ja naisen mallin annan? Toivon, etteivät he aikanaan valitse itselleen kumppania, joka muistuttaisi minua :D

Joka päivä teen kuitenkin töitä itseni suhteen. Yritän tunnistaa, mistä tietyt tunteet kumpuavat ja miksi tunnen niin kuin tunnen. Halaan poikiani. Kerron, että rakastan. Pyydän anteeksi, kun äiti jälleen kerran raivosi turhasta.

Olisiko parempi, että pitäisimme mölyt mahassa?


Mietitäänpä hetki. Vielä sata vuotta sitten lapsensurma joko äidin tai isän toimesta oli yleistä. Kun aina jaksetaan puhua, miten sitä ennen kyllä jaksettiin valittamatta ja hoidettiin siinä samalla 10 lasta ja lehmät ja kanat ja viljapellot ja kudottiin ja lämmitettiin torppaa ja kannettiin vettä sisälle ja samalla pelättiin, milloin joku sairaus vie seuraavan perheenjäsenen. Ei sitä jaksettu. Ei jaksettu paremmin kuin tänä päivänä. Elämä oli monissa perheissä yhtä selviytymistä, mutta tietyllä tapaa yksinkertaisempaa kuin tänä päivänä.

Tosin ennen ei tuskin ollut samanlaista syyllistämistä vanhemmuudesta kuin nykypäivänä. Jos se naapurin Pirkko oli lempeämpi äiti kuin Liisa, ei se tuskin ollut keneltäkään pois.

Nykypäivänä äideille ja vanhemmille ylipäänsä on tarjolla apua jos minkälaista. On erilaisia tukimuotoja ja jo raskausaikana neuvolassa on tarkoitus kartoittaa, josko joku perhe tarvitsisi hieman enemmän apua lapsen synnyttyä. Neuvolassa ei ole tarkoitus "kytätä", vaan tunnistaa mahdolliset avuntarvitsijat.

Seuraavan kerran ennen kuin kommentoit netissä tai somessa, mieti kaksi kertaa, tai mieluiten kolme


Netissä ja somessa kynnys olla ilkeä on matalampi kuin kasvokkain. Se on helppo kirjoitella "nimettömänä" blogin kommentteihin. Somessa toiset kehtaavat omalla nimellään ja naamallaan kirjoitella aika hurjiakin kommentteja toisille ihmisille. Ehkä ei ajatella loppuun asti, että moniin julkisiin päivityksiin/blogilinkkien jakoihin kirjoitetut kommentit ovat oikeasti julkisia ja ne näkyvät kaikille ihmisille

Kun seuraavan kerran kirjoitat Facebookissa jonkun ilkeän kommentin esimerkiksi bloggaajalle, tämän sun kommentin näkee omilla seinillään sun omat kaverit ja sitten voikin miettiä, keitä siellä omissa kavereissaan on ja millaisen kuvan itsestäsi annat. Näiden lisäksi kaikki muutkin näkevät kommenttisi.

Ohjeita netti- ja somekäyttäytymiseen:

  • Kun luet blogitekstin, päivityksen tai kommentin, joka saa verenpaineesi nousemaan sillä punaisella sekunnilla, pysähdy hetkeksi! Älä kirjoita heti sitä, mitä haluaisit kirjoittaa. Tee hetki jotain muuta ja palaa sitten asiaan, jos haluat vielä palata. Joskus saatat jopa unohtaa koko asian sillä aikaa, kun teet jotain muuta.
  • Älä provosoidu. Osa jaksaa kirjoitella päivät pitkät ihan provosoidakseen muita, saada muut hermostumaan. Älä lähde näihin mukaan.
  • Mieti, miten kirjoitat. Jos tyylisi kirjoittaa on hyvin syyllistävä, suosittelen kokeilemaan muita tapoja. Kirjoittamista voi opetella, vaikkei sitä ammatikseen tekisikään.
  • Samaistu. Mieti omalle kohdallesi. Olisit avautunut itsellesi herkästä ja kipeästä aiheesta, mutta saatkin inhottavia kommentteja, ilkeilyä ja haukkumista. Tietenkään kaikesta ei pidä olla samaa mieltä, mutta oman mielipiteensä esille tuomiseen on erilaisia tyylejä.
  • Kohtele toisia niin kuin tahtoisit itseäsi kohdeltavan. Jos haluat itsellesi somessa mahdollisimman paljon paskaa niskaan, ole hyvä ja tee näin myös muille. Jos haluat, että sinua kunnioitetaan eikä heitetä koko ajan lokaa niskaan, toimi näin myös muita kohtaan.

On surullista, että tällaisiä itsestäänselviä asioita pitää aikuisille ihmisille jankata nykypäivänä.






Kiellettyjen tunteiden ei pitäisi olla kiellettyjä. On ihana huomata, että on muitakin äitejä, jotka pohtivat hyvin samantyylisiä asioita kuin itsekin. Emme ole yksin, me "kiittämättömät valittajat, jotka emme rakasta ja jaksa lapsiamme". 

Ennen kuin alamme sättimään muita huonoiksi äideiksi heidän tuntemien tunteidensa perusteella, suosittelen esimerkiksi internetin ihmeellisessä maailmassa tutustumaan, miten jotkut äidit ovat ihan oikeasti huonoja äitejä, kun pahoinpitelevät, kiduttavat, käyttävät seksuaalisesti hyväkseen/antavat käyttää hyväksi heidän omia lapsiaan.

Vielä näin lopuksi haluan kiittää kaikkia rohkeita bloggaajia, kuten esimerkiksi Lauraa ja Helkaa, jotka rohkeasti tuovat omilla kasvoillaan ja nimillään esiin myös niitä äitiyden negatiivisia tunteita. Aina se äitiys ei ole pelkkää vaaleanpunaista/-sinistä hattaraa. Suosittelen tutustumaan näihin kyseisiin blogeihin.


Rakkaudella
Henna, ei se paras äiti, mutta parhaansa yrittävä, negatiivisista tunteista huolimatta

4 kommenttia:

  1. Vastaukset
    1. Kiitos Laura! ❤ Kiitos itsellesi inspiraatiosta ☺ Vaikkakin ikävämmän asian suhteen, mutta kuitenkin.

      Poista
  2. Tämä oli erittäin hyvä kirjoitus! :)

    VastaaPoista

Piditkö tästä tai jostakin muusta tekstistäni?
Mielestäsi mielenkiintoista/puhuttelevaa postausta saa jakaa! :)

Kommenttejakin saa jättää ja olisin iloinen, jos jättäisit vierailustasi pienen muiston :) ♡
Kommenttien hyväksyntä on käytössä.

Please write in finnish, if you want leave a comment.

Blogin kuvat ovat pääasiassa omiani, ellei toisin mainita.