maanantai 13. marraskuuta 2017

Kelpaan viimeinkin - itselleni


Mie olen oikeastaan aina ollut enemmän ja vähemmän epävarma oman ulkonäköni suhteen. Varsinkin yläasteella alkoi se oman itsensä vertaaminen muihin. Siinä, missä olin ensin langanlaiha lauta ja anorektinen kukkakeppi, olin myöhemmin muihin verrattuna hieman uhkeampi nuori naisenalku. En missään nimessä lihava enkä isokokoinen, mutta uhkeampi. Oli tissiä, persettä ja reittä. Nopeasta muotojen saamisesta muistuttaa edelleen haaleat raskausarvet reisissäni.

Silloin teininä sitä muodokkuutta ei tietenkään osannut arvostaa. Sitä vain tunsi itsensä lihavaksi verrattuna niihin oman ikäisiin "kukkakeppeihin".



Asiaa ei auttanut, kun mukaan tuli  myöhemmällä iällä keskivaikean masennuksen myötä mielialalääkkeet, lisääntynyt alkoholin käyttö ja passiivinen elämäntapa. Kiloja tuli aina vain lisää. Polvet alkoivat temppuilemaan, vatsa ei voinut hyvin, närästi aivan hirveästi, itsetunto meni alaspäin...

Yritin peiliin katsoessani nähdä sen saman, mitä moni muu näki: "Kauniin, nuoren naisen". En nähnyt. Enkä sitä oppinut näkemään, vaikka tein hienon elämäntapamuutoksen. Silti vertasin itseäni muihin ja pidin kaikkia muita kauniimpina ja kaikin puolin parempina ihmisinä kuin minä itse. Oli sitten kyse äitiydestä, ihmissuhteista, arjen pyörittämisestä, hyvinvoinnista tai oikeastaan mistä tahansa. Kaikki muut vaikuttivat paremmilta ja osasivat paremmin kuin minä. Näyttivätkin paremmilta, muotoineen tai ilman muotoja.

Nyt kun olen saanut itseäni ehjemmäksi (voit lukea mietteitä täältä ja täältä) ja löytänyt tietynlaista sisäistä itsevarmuutta, näkyy se myös oman ulkonäköni hyväksymisessä. 

Vielä viime keväänä olisin halunnut itselleni litteämmän ja kiinteämmän vatsan, lihaksikkaammat reidet, pyöreämmän pyllyn ja vähän enemmän lihasta hauiksiin.

Vertailin itseäni muihin ja somessa näkyviin kuviin. Olisin vain halunnut olla sporttisempi enkä pitänyt vartalostani, vaikka näkihän minusta jo kauas, että olin jo hyvävointinen eikä sitä kroppaa olisi tarvinnut mihinkään muuttaa.

Näin se oma sisäinen, osittain piilotettu paha olo heijastui siihen, että yritin kontrolloida sitä, miltä näytin. Oman ulkonäkönsä kontrolloiminen tuntui olevan helpompaa kuin monen muun asian selättäminen siinä kohtaa arkea ja elämää.

Nyt aloin viime viikolla miettimään, että joo. Eipä tosiaan tarvitse enää olla koko ajan todistelemassa muille ja sanoitta kyselemässä, että kelpaanko? Ei tarvitse ennen juhlia tai illanistujaisia viettää tuntitolkulla aikaa peilin edessä laittaen itseään mahdollisimman paljon, jotta kelpaisi. Niin, kenelle? Kenelle mun tarvitsisi mitään todistella?

Vaikka olen tällä hetkellä todella väsynyt (kiitos syysväsymys, kun olet jälleen täällä ilonamme ja riemunamme), ei se kuitenkaan ole vaikuttanut tuhoisasti siihen, miten näen ja koen itseni. Olen vain väsynyt, mutta en ole ruma tai kauhea ihminen. Näytän hyvältä ja voin pääsääntöisesti hyvin. Mun kroppa on hyvä ja se on nimenomaan minun kroppani, ei kenenkään muun. Minä sen kannan, minä siitä pidän huolta ja sillä  kropalla olen kantanut kaksi lasta ja saattanut heidät maailmaa. Se on aikamoinen suoritus se.




Jo pelkkä kuvakulma  ja poseerausasenne vaikuttavat paljon siihen, miltä kropan saa näyttämään kuvissa :)
Nämä kuvat otettu minuutin sisällä.


Itsensä kanssa on vain käytävä se henkinen taistelu ja kuljettava se kivikkoinen polku oppiakseen korjaamaan itsensä sisältäpäin ja sitä myötä hyväksymään oma ulkonäkönsä.

Toiset tarvitsevat siihen ulkopuolista keskusteluapua, toisille riittää ajatustyö itsekseen ja toiset käyvät asioita läpi läheistensä kanssa. On syytä muistaa, että sen isoimman ajatustyön joutuu itse tekemään. Kukaan muu ei pysty toista ihmistä täysin korjaamaan sisältä päin. Täytyy itse olla valmis muutokselle ja siihen työhön, mitä se vaatii. Matka ei ole helppo, mutta näköjään mahdollista. Eikä huono itsetunto oman ulkonäkönsä suhteen sitä katso, minkä kokoisesta ja näköisestä ihmisestä on kyse. Kuka tahansa voi tuntea itsensä (syyttä) rumaksi, koska on sisältä rikki.

Nyt minun on hyvä. Minä olen hyvä näin. Minä kelpaan, itselleni. On ihanaa olla aikuinen nainen.


Rakkaudella
Henna



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Piditkö tästä tai jostakin muusta tekstistäni?
Mielestäsi mielenkiintoista/puhuttelevaa postausta saa jakaa! :)

Kommenttejakin saa jättää ja olisin iloinen, jos jättäisit vierailustasi pienen muiston :) ♡
Kommenttien hyväksyntä on käytössä.