torstai 28. joulukuuta 2017

Henkinen romahdus - avun hakeminen


Kolmisen viikkoa ennen joulua myönsin itselleni ja muillekin, että vieraakseni oli saapunut tietyn tyyppinen henkinen romahdus. Kyseisestä "kaapista ulos tulemisesta" tuli yksi luetuimpia postauksiani tässä reilun vuoden blogiurani aikana. Jokaisella lukijalla on syynsä, miksi on tekstin lukenut.

Postaus oli helppo kirjoittaa, mutta julkaisuhetkellä jännitti ja pelotti. Jopa hävetti. Tunsin itseni todella pieneksi ihmiseksi. Ihmiseksi, joka myönsi tuolla tavalla julkisesti oman heikkoutensa. 

Turhaan kuitenkin jännitin ja pelkäsin. Sain ihania kommentteja, sekä Facebookin että bloginkin puolella ja lisäksi muutama ihminen laittoi viestiä kysyäkseen, miten jakselen ja kehui rohkeuttani, kun tuon asian julkisesti esiin. Kiitos teille niistä kaikista <3

Ehkä osalle tuli mielikuva, että olen sellainen kävelevä itkevä hermokimppu, joka ei selviä normaaleista päivistä, mutta jännäähän tässä on se, että näytän ulospäin ihan ehjältä ja iloiselta ihmiseltä.

Tämän kyseisen tekstin julkaisemisen jälkeen ylleni laskeutui tietynlainen sisäinen rauha. Niin hassulta kuin se kuulostaakin, mutta nyt olin tuonut julki sen, etten todellakaan ole mikään superihminen, joka jaksaa ja kestää ihan mitä tahansa. Varsinkaan omalla taustallani.




Avun hakeminen


Tuon blogitekstin jälkeen tunsin olevani itselleni, perheelleni sekä muillekin sen velkaa, että ihan oikeasti teen asian eteen jotain enkä jää taas odottamaan seuraavaa pahempaa romahdusta. Seuraavalla viikolla laitoin neuvolamme terveydenhoitajalle sähköpostia, jossa avasin tilannettani sekä toin esiin tarpeeni päästä juttelemaan jonkun kanssa. Toin esiin, että olen nuorempana sairastanut keskivaikean masennuksen, mutta siihen verrattuna nämä olotilat ovat lievempiä. Painotin vielä, etten halua itseäni vahingoittaa tai ajattele kuolemaani. Pois se minusta. 

Tässä vaiheessa isot kiitokset tälle kyseiselle terveydenhoitajalle, koska hän otti asian heti hoitaakseen ja laittoi minulle lähetteen psykiatrisen sairaanhoitajan vastaanotolle. Olin jo tässä vaiheessa helpottunut. Olin jopa ylpeä itsestäni, että se ensimmäinen, ratkaiseva askel oli otettu. Vai oliko tämä jo toinen ratkaiseva askel, heti sen jälkeen, kun olin myöntänyt tarvitsevani apua?

Avun saaminen


Olin asennoitunut, että lähetteen laittamisesta voi mennä jonkun aikaa ennen kuin mitään konkreettista tapahtuu. Yllätyin positiivisesti. Jo muutaman päivän päästä sairaanhoitaja soitti minulle ja ensimmäinen keskusteluaikani olisi jo ennen joulua.




Ensimmäinen keskustelukäynti


Jännitti, jopa vähän ahdisti. Matkalla vastaanotolle mietin, miksi ylipäänsä olen menossa sinne. Mullahan on tässä vaiheessa ihan hyvä olo taas. Tämä on varmaan ihan turhaa, resurssien haaskausta. Vien ajan joltain, joka tarvitsisi sitä minua kipeämmin.

Vastassani oli ihan mukavan oloinen sairaanhoitaja. Huoneeseen oli laitettu tuikkuja, valoja himmennetty, nenäliinat laitettu valmiiksi. Mieleeni palasi erittäin vahvasti menneisyydestä ajanjakso, jolloin kävin keskustelemassa psykologilla. Tuo ajanjakso kesti monta vuotta.

Pelkäsin. Mitä jos avautumiseni jälkeen joku taho on sitä mieltä, etten ole kykenevä äidiksi? Että olen ihan oikeasti todella paska äiti. Itsekäs. Ihminen, jonka ei olisi pitänyt lapsia saada. Tai mitä jos minulle aletaan tyrkyttämään jotain lääkkeitä? En halua lääkkeitä, niitä sain syödä ihan tarpeeksi aikanaan. En tarvitse lääkkeitä. Homma hallinnassa. Nyt nämä tunteet pitää elää ja kohdata, ei turruttaa.

Aloitimme keskustelun taustoittamalla käyntini syitä. Ensimmäiset kymmenen minuuttia ajattelin edelleen, että ehkä tämä oli kuitenkin turhaa. Osaanko edes avautua niin kuin haluaisin? Kunnes pato aukesi. Mie itkin ja itkin ja itkin. Sairaanhoitaja tarjosi nenäliinoja, oli myötätuntoinen, itkin lisää. Välillä rauhoituin ja taas itkin. Tuntui, että sisälläni jonkun aikaa kasvanut ahdistusmöykky alkoi pikkuhiljaa purkautua, ensimmäisen sadasosan. Tämä ahdistusmöykkykin oli tuttu kaveri sieltä vajaa viidentoista vuoden takaa. Itse asiassa sen olemassaolon ilmaantuminenkin oli kertonut minulle, että nyt aletaan menemään suuntaan, jota kohti en haluaisi enää mennä.

Jatkoimme sairaanhoitajan kanssa keskustelua erinäisistä asioista, hieman pintaraapaisua kaikesta mielenpäälläni olevasta. Teimme mielialakyselyn ja ihan pinnistelin miettimään, miten todella koen asioita tällä hetkellä ja miten olen kokenut menneinä viikkoina. Yritin miettiä oikeita fiiliksiä ja hiljentää sen Hennan, joka olisi halunnut vääristellä vastauksia parempaan suuntaan. Tulokseksi saimme masennusoireita/lievä masennus. Ei siis paha, mutta en mie ihan turhaan lähtenyt apua hakemaan. Parempi näin kuin se, että tilanne pääsisi pahemmaksi. En enää halua siihen mustaan aukkoon, jonne aikanaan jouduin ja josta onneksi pääsin pois.

Sairaanhoitajakin tuli siihen tulokseen, mihin itsekin olen päätynyt, että olen tiettyjä tunteita ja asioita padonnut sisälläni aivan liian kauan, ja nyt ne alkavat tulemaan ulos. Käsittelen mennyttä, käsittelen nykytilannetta, käsittelen tulevaa. Äitiys laukaisi tietyn prosessin sisälläni.

Jatkotoimenpiteet


Käyn vielä muutaman kerran sairaanhoitajan vastaanotolla ja sen jälkeen katsotaan, laitetaanko minulle lähete perheneuvolaan, josta saisin enemmän tukea äitiyteeni ja  apua tunteideni käsittelemiseen. 

Tällä hetkellä jakselen ihan hyvin. Jouluna oli hieman tunteet pinnassa ja semmoinen tietty möykky tuolla sisällä edelleen muistuttaa olemassaolostaan. Valitettavasti yritän sitä hiljentää ja hillitä. Töissä mun on ihan hyvä olla, vapaa-aika onkin toisinaan vähän toinen juttu.

Olen onneksi myös miehelleni alkanut puhumaan enemmän. Tosin huomaan, että alan tietyllä tapaa ottaa ihmisiin etäisyyttä. En haluakaan puhua asioistani syvemmin. En halua näyttää heille heikkouksiani. En halua kaikkien ajattelevan, miten paska ihminen olen. Minua myös hävettää. Enkä halua vaivata heitä omilla asioillani, kun monilla heistä on niin paljon kaikkea muuta, paljon pahempaa, paljon rankempaa. Jatkossa siis osaltani "kaikki on ihan hyvin" ja vastassani oleva ulkopuolinen keskustelukumppani saa kuulla enemmän.




Perheeni on joka tapauksessa ansainnut äidin, joka ei niin paljon raivoaisi, kiukkuaisi tai haluaisi olla jossain ihan muualla kuin perheensä kanssa. 

Esikoinen joskus toteaa:
 
"Äiti voisi muuttaa vaikka Ruotsiin kiukkuamaan".

Askel parempaan on kuitenkin otettu. En tiedä, onko tietyiltä osin otettu liian myöhään, mutta toivon tästä matkasta tulevan sellainen, että lopussa seisoo kiitos ja tasapainoisempi äiti, vaimo, ystävä ja työkaveri.

Kun loppukesästä kirjoitin postauksen Sumusta kirkkauteen, olin oikeasti siinä hetkessä onnellinen ja tasapainoinen. Mun oli hyvä olla. Ehkä tässä kävikin niin, että tietyn henkisen matkan jälkeen alkoikin toinen, vielä raadollisempi matka? Ihminen ei ole koskaan täysin valmis, mutta ihminen voi yrittää ottaa elämänsä lankoja omiin käsiinsä. Yrittää kasvaa ihmisenä, kehittää voimavarojaan, opetella käsittelemään heikkouksiaan.

Vielä näin loppuun haluan vinkata parista blogiteksistä.

Suoraan sanottuna -blogissa on todettu, ettei sitkeinkään sissi jaksa yksin ja blogin kirjoittaja aikoo hakea itselleen keskusteluapua. Luin myös, että Mutsi ja Murupullat -blogin kirjoittajakin on päätynyt juttelemaan ammattilaisen kanssa. Hienoa naiset ja toivotan teille oikein paljon tsemppiä asioiden käsittelyyn. Kyllä se siitä, pikkuhiljaa, päivä, asia ja tunnetila kerrallaan.

Mun mielestä on hienoa, että apua on tarjolla ja sitä osataan hakea ennen kuin on myöhäistä tai jotain peruuttamatonta tapahtuu. Kipeitä asioita joutuu keskustelukäynneillä käymään läpi, mutta nekin asiat on kohdattava, jotta pystyy olemaan ehjempi ihminen.

Pitäkää itsestänne huolta. Olette sen arvoisia.


Rakkaudella
Henna

8 kommenttia:

  1. Olipa jotenkin vapauttava teksti ihan näin lukijan näkökulmasta myöskin! Ja hei, lopussa kiitos seisoo, aivan varmasti ♥

    Voimia ja valoa sinulle ihanainen!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos ihanasta kommentistasi ❤

      Lopussa kiitos seisoo, aivan varmasti 😊

      Poista
  2. Ihan samoja fiiliksiä ja juttuja. Itsekin lähinnä itkin ekan tunnin, toisella kertaa vähän jo juteltiin ja kolmannella tehtiin tuo katroitus, joka olikin siellä kohtakaisen masennuksen puolella.
    Parasta on se, että menin. Ellen olisi mennyt jatkaisin samaa showta ja varmasti murtuisin.
    Hyvä me! <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Ida kommentistasi ♡

      Onneksi sinäkin hait itsellesi apua ja nyt on suunta kohti parempaa :)

      Poista
  3. Hienoa, että olet saanut nopeasti keskusteluapua. Omat lapset, sekä parisuhde, nostavat pintaan mielen sopukoihin kätketyt murheet ja surut, olen huomannut itsekin. Samoin olen oppinut, että jos niistä tahtoo puhua, on puhuttava jollekin, joka todella kuuntelee. Tsemppiä sinulle Henna! Ja Onnellista Uutta Vuotta!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Eeva kommentistasi! ♡

      Ihanaa Uutta Vuotta myös sinne ♡

      Poista
  4. Näistä asioista on hyvä puhua ja tuoda tuntojaan julki. Mä sain ainakin paljon virtaa tästä sun tekstistäsi. Kiitos siitä.

    Suoraansanoja blogista Suoraan sanottuna www.vauva.fi/suoraansanottuna

    VastaaPoista

Piditkö tästä tai jostakin muusta tekstistäni?
Mielestäsi mielenkiintoista/puhuttelevaa postausta saa jakaa! :)

Kommenttejakin saa jättää ja olisin iloinen, jos jättäisit vierailustasi pienen muiston :) ♡
Kommenttien hyväksyntä on käytössä.