maanantai 11. joulukuuta 2017

Henkinen romahdus


Tässä sitä ollaan. Siinä pisteessä, että pää räjähtää ja on täynnä kaikennäköisiä ei niin mukavia ajatuksia. Hermo on kireällä ja olen parin viime viikon aikana itkenyt enemmän kuin... En edes muista milloin.

Viime aikojen hektiset viikot, syksyn pimeys, loskapaskakelit, liian vähäiset unet ja rauhoittumishetket, menneeseen syksyyn liittyvät tapahtumat sekä pääni sisällä olevat ajatukset ovat saaneet tämän naisen mielialan laskemaan, vaikka olen yrittänyt taistella mokomaa vastaan.

Aina se vastaan taisteleminen ei kuitenkaan kannata eikä se pidemmällä tähtäimellä anna mitään hyvää kenellekään. Sisään patoutuneet negatiiviset tunteet ja ajatukset ovat kuin painekattila: sopivassa välissä räjähtää koko laitos.



Meillä kärsii koko perhe. Varsinkin lapsista huomaa, miten oma paha oloni heijastuu heihin. Esikoinen huutaa ja raivoaa siinä missä minäkin eikä uskalla enää näyttää mulle tunteitaan sata lasissa. Kuopus uhmaa niin kuin kaksivuotias uhmaa ja mun on tällä hetkellä todella vaikea ottaa hänen kielteisiä tunteitaan vastaan, mikä ei todellakaan ole hyvä juttu. Ei ihme, että vähäsanainen kuopuksemme osaa sanoa mm. päiväkotikaverinsa nimen ja mummon, muttei äitiä.

Näin se menee. Kun yksi perheenjäsen voi huonosti, voi huonosti koko perhe. Toistaiseksi paha oloni on enimmäkseen näkynyt vain perheen kesken, mutta jotain täytyy tehdä, ennen kuin alan karkoittamaan muita ihmisiä elämästäni tai alan voimaan vielä huonommin.

Paha olo on tullut kuin varkain tässä syksyn aikana. Olin oikeasti jonkun aikaa siinä uskossa, että kaikki on todella hyvin ja olinkin seesteisen onnellinen. Onnellisempi kuin moneen, moneen vuoteen. 

Elämä on kuitenkin yhtä vuoristorataa. Parempia aikoja seuraa huonommat ajat ja sieltä taas noustaan ylös.




Aionkin antaa itselleni (sekä perheelleni) joululahjan ja hakea keskusteluapua. Nyt on myönnettävä, etten sittenkään pärjää itseni kanssa, vaikka kuinka haluaisin. Olen jo monta vuotta räpiköinyt kriisien läpi omin voimin, vaikka olisin tarvinnut ulkopuolista apua jo aiemmin. Äidiksi tuleminen on ollut todella iso myllerrys valmiiksi rikkinäiselle sielulle. Liian pitkään olen räpiköinyt, liian pitkään olen yrittänyt vaimentaa sisälläni olevia tunteita.

On myös reilua läheisiäni kohtaan, etten kaada tätä kaikkea pahaa oloani heidän niskaansa syyttelemällä turhista ja päätäni aukomalla milloin mistäkin. Mies on aika hyvin ottanut koppia poikien hoitamisesta nähtyään, ettei mulla joissain hetkissä kestä hermo yhtään ja  loppujen lopuksi itkeä tihrustan jossain sängyn laidalla. Tällainen käytös ei ole mulle normaalia, vaikka tulistuva sielu olenkin.

Täytyy saada henkinen puoli kuntoon, jotta mahdolliset ja todennäköiset tulevat elämän tuomat muutokset eivät lyö tätä naista ihan kokonaan lattian rakoon.

Verrattuna masentuneeseen teini-ikäiseen Hennaan olen nyt henkisesti vahvempi ja pienellä avustuksella minä täältä taas nousen.


Rakkaudella
Henna


4 kommenttia:

  1. Olipa tutun kuuloinen teksti. Voimia sulle!

    Toinen räjähdysherkkä äiti
    www.vauva.fi/suoraansanottuna

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentistasi ❤
      Olenkin blogiasi lukenut ja samaistun moniin asioihin.
      Ihanaa, kun kirjoitat asioista suoraan.
      Voimia myös sinne ❤

      Poista
  2. Voimia sinulle! Hyvä, että hait apua. Minä kävin vuosi sitten psykologilla, kun tuntui että kaikki vaan kaatui päälle ja itse jaksoi vain huutaa.
    Rauhaisaa joulunaikaa!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentistasi ❤

      Onneksi sinäkin olet itsellesi apua hakenut ja ilmeisesti myös saanut sitä ☺

      Rauhaisaa joulunaikaa myös sinne ❤

      Poista

Piditkö tästä tai jostakin muusta tekstistäni?
Mielestäsi mielenkiintoista/puhuttelevaa postausta saa jakaa! :)

Kommenttejakin saa jättää ja olisin iloinen, jos jättäisit vierailustasi pienen muiston :) ♡
Kommenttien hyväksyntä on käytössä.