keskiviikko 10. tammikuuta 2018

Henkinen romahdus - miten se paha olo oikein näkyy?


Joulukuussa kirjoitin kaksi postausta liittyen henkiseen hyvinvointiini tai oikeastaan siihen, kun henkinen hyvinvointini ei ole niin hyvä: 

Henkinen romahdus
Henkinen romahdus - avun hakeminen

Toisaalta mulla olisi tänne blogiin paljonkin asiaa, toisaalta taas en halua iiiihan niin paljon tuoda kaikkia ajatuksiani esille, en tässä vaiheessa, en omalla naamalla ja nimellä. Kaikki ajatukseni eivät kestäisi "päivänvaloa" eivätkä ne itseasiassa kuulukaan suuremmalle yleisölle. Tietyt ajatukseni puran ammattilaiselle, jos edes hänelle.

Tässä postauksessa aion hieman tarkemmin kertoa, miten se paha oloni näkyy, ihan tässä tavallisessa arjessa.

Toisin kuin voisi luulla, en kulje naama nurin päin, kyynel silmäkulmassa aamusta iltaan niin, etten saisi edes sanoja ulos suustani. Itselläni on kuitenkin "vain" lievän masennuksen oireita, joten esimerkiksi toimintakykyni on lähes normaali. Saan hoidettua arkeen kuuluvia asioita, mitä nyt aloitekykyni sattuu välillä (lue: usein) olemaan hieman heikohko.

Räjähtelen. Olen kuin kävelevä aikapommi: koskaan ei voi tietää, missä hetkessä pamahtaa. Mie huudan. En siis vain korota ääntäni, vaan H U U D A N. Huudan niin, että pojat oikeasti joskus säikähtävät. Heti perään halaan heitä ja pyydän anteeksi: "Ei äiti olisi saanut. Ei ollut taas teidän vika, vika on äidissä, mutta äiti lupaa saada itsensä parempaan kuntoon".

Olen saanut kaverikseni ahdistusmöykyn. Ristus, että onkin ahdistava kaveri. Tiedättekö sellainen, joka tuntuu painona rinnassa, sellaisena möykkynä? On hetkittäin vaikea hengittää. Olo tuntuu tuskaiselta. Tuntuu, että ahdistus yrittää päästä ulos sieltä rinnasta, mutta pelkään, että sitten vasta alkaisikin tapahtumaan? Tämä möykky tuntuu suurimman osan päivästä, mutta eniten se tuntuu, kun itse pysähtyy hetkeksi. Kun pysähtyy hetkeksi ajattelemaan ja kuulostelemaan omia fiiliksiään. Joskus se hetki on töissä, joskus kotona, joskus autoa ajaessa.

Joku fiksu ja filmaattinen voisi tähän todeta: "Älä ajattele". Näinkin voisi toimia ja näin ehkä olenkin toiminut aiemmin? En ole antanut itselleni lupaa ajatella syvemmin. Olen tukahdattanut monia tunteita, jopa ihan sitä raivoa tietyiltä osin. Nyt sitten, kun ne tunteet ovat tulossa ulos, niin tässä sitä ollaan. Minä ja kaverini ahdistusmöykky.

Tiuskin ja kiukkuan, kuin mikäkin pieni lapsi. Kotona joku ihan hyvällä kysyy jotain ja minä vastaan tiuskien takaisin.

Monta kertaa päivässä on sellainen tunne, että tekisi mieli vain itkeä.

Olen alkanut tuntemaan itseni huonoksi ihmiseksi, tietyissä tapauksissa myös vainoharhaiseksi. "Miks se sano noin? Mitä toiki nyt tarkotti? Se ei kyl tykkää minust enää. Ehkä mie vaan häviän tästä, vähin äänin".

Todella paljon haluaisin vetäytyä ihan vain omiin oloihini. Jopa puhelimen erilaiset pimputukset ovat hetkittäin alkaneet ahdistamaan ja yleensä iltaisin laitankin puhelimeni hyvissä ajoin äänettömälle. Toisaalta taas, roikun ihan liikaa somessa. Ihan liikaa olen taas puhelin kourassa. Haluan ilmeisesti jotenkin paeta nykyhetkeä? Tiedostan, ettei some ole suurissa määrin se paras mahdollinen paikka silloin, kun mieli on vähän rikki.

Ihan kaupassa käyminenkin on alkanut ahdistamaan. En haluaisi kohdata kaikenmaailman ihmisiä. Töissä tätä tunnetta ei kuitenkaan ole, vaikka teen töitä monien ihmisten kanssa päivän aikana ja olen  heidän kanssaan yhteyksissä eri tavoin. Kaupassa sitten taas voi törmätä ihan keneen tahansa eikä välttämättä sellainen smalltalk aina innosta.

Ihmisten välttely. Jätin yhdenkin koko perheen kyläilyreissun väliin ja sanoin miehelle, etten nyt jaksa lähteä esittämään mitään hyvää äitiä, kun en sitä kerran ole.


Lievä masennus


Silti, kaikista näistä asioista huolimatta olen edelleen pohjimmiltani iloinen, naurankin joskus, heitän omaa mukamas hauskaa läppääni. Yritän kulkea pilke silmäkulmassa, vaikka ahdistaakin.

En halua vaipua synkkyyteen. Haluan edelleen olla ihmisille ystävällinen. En halua muille purkaa pahaa oloani, varsinkaan olemalla ilkeä. Jos alkaa tuntumaan siltä, että meinaan purkaa oloani nimenomaan ilkeilemällä, esimerkiksi somessa tai ihan viesteissä, jätän kirjoittamatta. Mieluummin olen niin sanotusti hiljaa ja purkaan ärsytyksen jollakin muulla tavalla.

Kotona olen puhunut, että liikunta on nyt entistäkin tärkeämmässä roolissa. Mun on päästävä lenkille useammin kuin kerran viikossa. On päästävä tuulettamaan ajatuksiani ja kroppaani. Eilisen salikäynnin jälkeen oli hieno fiilis, kun "rauta oli noussut" paremmin ja helpommin kuin viime syksyn puolella. Siinä tunnin aikana mieli sai levätä ja kroppa keskittyä tekemiseen.

Tilasin itselleni Mutsie-blogin kirjoittajan, Irene Naakan kirjoittaman kirjan "Hullu kuin äidiksi tullut". Kirjan saapumista odottelen kuin kuuta nousevaa. Ensinnäkin toivon, että saisin taas ylipäänsä yhden kirjan luettua ja toiseksi toivon, että kirjassa käsitellyt asiat toisivat tietynlaista selkeyttä omiin ajatuksiini.

Tunnelin päässähän ON valoa. Olen nyt tällä matkalla, jonka tarkoitus on ilmeisesti käsitellä mieleni sopukoissa olevia ajatuksia ja tunteita, mutta jonka määränpäässä on toivottavasti paljon hyvää.

Mitä se kaikki hyvä tuleekaan olemaan, sitä en vielä tiedä.
Sen verran utelias kuitenkin olen, 
että siitä haluan ottaa selvää.


Rakkaudella
Henna


Kuva on otettu viime sunnuntaina, kun aurinko pitkästä aikaa tuli vieraaksemme ja kävimme ystäväni kanssa 8 kilometrin terapialenkillä ♡


8 kommenttia:

  1. Hetkittäin tuntui ihan omilta fiiliksiltä, mitä kirjoitit. Toivottavasti kaikki kohenee, kun kevät ja kesä jälleen on lähempänä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Nicola kommentistasi! ♡

      Toivottavasti myös siellä olo kohenisi ja fiilikset helpottaisivat.

      Omalta kohdaltani tiedän, että kesää kohti mentäessä taas tietyiltä osin helpottaa ja nyt on hyvä, kun pääsee kevään aikana purkamaan tuntojaan syvemmin. Ei tarvitse yksin pyristellä.

      Jaksamista kevään ja kesän odotteluun myös sinne ♡

      Poista
  2. Tuo Irenen kirja on koskettava! Luiin sen melkein yhdeltä istumalta. Koin monta ahaa-elämystä ja sain paljon vertaistukea! Juttua kirjasta ton tulossa blogiin loppuviikosta.

    Mahtavaa, että se on sinullekin tulossa! Parempaa oloa ja iloa loppuviikkoosi!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentistasi! ♡

      Jään mielenkiinnolla odottelemaan postaustasi Irenen kirjaan liittyen :)
      Ihana kuulla, että kirja antoi sinulle paljon.

      Poista
  3. Kiitos kirjavinkistä! Kiinnostuin kovin nyt tuosta Irenen kirjasta. Mielekäs liikunta tekee kieltämättä ihmeitä ololle, sen olen itsekin saanut huomata. Oikein lämpimät tsempit tulevaan meiltä kaikilta Maitokahvimedialaisilta! - Camilla / Maitokahvimedian tiimi

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentistasi Camilla ja kiitos koko Maitokahvimedian tiimille tsempeistä ❤ Kohti parempaa tässä mennään, ehkä mutkien ja takapakkien kautta, pikkuhiljaa.

      Kirjaa olen saanut vähän luettua ja pystyn samaistumaan moniin ajatuksiin. Toisaalta jopa vähän ahdistavaa, kun elää uudestaan tiettyjä tunteita, mutta toisaalta se on hyvä. On tietty prosessi käynnissä :)

      Ihanaa kevään odotusta Maitokahvimedian tiimille!

      Poista
  4. ❤️ Tunnistin itseni tästä. Kiitos linkkauksesta! Valoa on näkyvissä 🙏🏻

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä se siitä, pikkuhiljaa ♡

      Omalta osaltani olen oppinut itsestäni todella paljon uutta viimeisten kuukausien aikana.

      Poista

Piditkö tästä tai jostakin muusta tekstistäni?
Mielestäsi mielenkiintoista/puhuttelevaa postausta saa jakaa! :)

Kommenttejakin saa jättää ja olisin iloinen, jos jättäisit vierailustasi pienen muiston :) ♡
Kommenttien hyväksyntä on käytössä.

Blogin kuvat ovat pääasiassa omiani, ellei toisin mainita.