sunnuntai 28. tammikuuta 2018

Mie oon niin pettyny!!


Mie olen tiedättekö niin pettynyt! Inhottavaa tuntea tällä tavalla. Keneenkö sitten olen  näin pettynyt? 




Itseeni.

Olen pettynyt, koska en hakenut itselleni keskusteluapua tarpeeksi ajoissa tai suostunut ottamaan sitä vastaan silloin, kun apua on esimerkiksi neuvolasta tarjottu. Ajattelin vain, että kyllä minä pärjään tässä pikkulapsiarjen myllerryksessä. En mie enää masennu tai romahtele henkisesti. Olen aikanaan ollut keskivaikeasti masentunut ja selvinnyt siitä. Miksen olisi selvinnyt tästäkin? No, en näköjään selvinnyt. Suuret oli luulot itsestäni.

Olen pettynyt, koska en ole tukiverkostoltamme osannut pyytää tarpeeksi apua ihan tavallisen arjen pyörittämiseen silloin, kun olin vielä lasten kanssa kotona. Miksi perheiden pitäisi muka pärjätä yksin? Ei lasten tarvitse olla esimerkiksi  isovanhemmillaan yökylässä joka viikko, mutta jo kylässä käyminen puolin ja toisin auttaa.

Olen pettynyt, koska en ole miehelleni tehnyt tarpeeksi selvästi selväksi, miten VÄSYNYT ja HUONO ÄITI olen ollut.

Olen pettynyt, koska olen antanut lähes koko elämäni muiden ihmisten vaikuttaa siihen, millaisena näen ja koen itseni. Olen yrittänyt miellyttää ja olla mahdollisimman vähän hankala, mutta sitten taas toisinaan hakenut huomiota ihan liikaakin ja roikkunut "viimeisillä voimillani" ihmissuhteissa, joissa olen vain satuttanut itseäni, jolloin olen taas ollut liiankin hankala ja vaativa.

Olen pettynyt, kun minusta ei tullutkaan sellaista äitiä kuin olisin halunnut tai kuten olin ajatellut. Lempeä, kärsivällinen, lastensa kanssa viihtyvä,  hyvien elämänohjeiden ja neuvojen antaja. Minusta tuli huutava hermoheikko, jonka menneisyys ja traumat nousevat äitiyden myötä pintaan entistä enemmän. Minusta tuli itsekäs, joka kaipaa enemmän omaa tilaa ja aikaa kuin haluaisi edes myöntää. Tunnen olevani väärässä paikassa, väärässä elämänroolissa.

Mutta, ei se mitään. Nyt nämä tunteet käydään läpi. Annetaan niiden tulla. Annetaan niiden olla vieraana hetken aikaa.

Lopulta annetaan näiden tunteiden mennä ja ollaan taas vähän ehjempiä ihmisiä.

Alun perin kirjoitin, että olisin itselleni vihainen, mutta tunne ei kuitenkaan ole ihan niin voimakas.

Rakkaudella
Henna


Henkinen romahdus - miten se paha olo oikein näkyy?

Mitä hymyn taakse kätkeytyy?

Elämäsi muuttuu, sinä muutut





2 kommenttia:

  1. Bloggaamisessa parasta on mielestäni se, kun joskus saa antaa vaan palaa ja oksentaa negatiivisetkin tuntemukset näppikselle. Se on parasta terapiaa se. Aurinkoa saapuvaan kevääseen. Pian se sieltä saapuu! <3 Terkuin, Maitokahvimedian tiimi

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Maitokahvimedian tiimi ❤ Kirjoittaminen on kyllä erittäin hyvää terapiaa. En kuitenkaan halua tämän blogin muuttuvan miksikään valivalinyyhnyyh-blogiksi, joten täytyy muistaa ne monet hyvätkin asiat 😊

      Pian kevät on täällä! Ilmassa on jo ihan oikeasti sitä kevään tuntua 😊

      Poista

Piditkö tästä tai jostakin muusta tekstistäni?
Mielestäsi mielenkiintoista/puhuttelevaa postausta saa jakaa! :)

Kommenttejakin saa jättää ja olisin iloinen, jos jättäisit vierailustasi pienen muiston :) ♡
Kommenttien hyväksyntä on käytössä.

Blogin kuvat ovat pääasiassa omiani, ellei toisin mainita.