perjantai 16. helmikuuta 2018

Masentunut tai masennukseen taipuvainen, älä hanki lapsia!


Suomalainen yhteiskunta osaa näyttää ilkeät kyntensä, mitä tulee mielensairauksiin yhdistettynä lapsiperhearkeen. Joka paikassa toitotetaan, kuinka asioista pitäisi puhua eikä ne vanhemmuuden negatiiviset tunteet saisi olla tabu. Kun sitten joku rohkeasti tulee "kaapista ulos", on vanha kunnon paskamyrsky taattu.


Kuva: Pixabay

Muun muassa Jani Toivola oli talvella 2018 esillä mediassa liittyen kirjaansa, Kirja tytölleni sekä kirjassa esiin tulleeseen Janin saamaan hermoromahdukseen heidän Thaimaan lomallaan:

"TODELLINEN romahdus koitti jouluna 2016. Toivola lähti kolmivuotiaan tyttärensä, perheen ja muutaman ystävän kanssa lomalle Thaimaahan.
Toivola tiedosti, että hänen piti ottaa huomion tyttären jaksaminen, kestää uhmaikäisen kiukuttelua, miettiä ruokailua, vahtia veden saantia.
Kun seurue pääsi lomasaarelle, Toivola huomasi tulevansa päivä päivältä kireämmäksi.
Yhtenä iltana Toivola oli nukuttamassa Ailia. Tytär juoksutti häntä hakemaan vettä tai korjaamaan peittoa. Toivola odotti, että saisi lapsen nukkumaan ja voisi nauttia omasta rauhasta.
– Pääsin terassille, kun makuuhuoneesta kuului taas huutoa. Menetin malttini, marssin makuuhuoneeseen ja huusin kovaan ääneen, että nyt pää tyynyyn ja nukkumaan!
AILI EI suostunut nukkumaan. Toivola muistaa, miten hän nosti tyttärensä rivakoin ottein sängystä ja kantoi keskellä olohuonetta, jossa muut katsoivat elokuvaa.
– Huusin jo täyttä kurkkua omaa turhautumistani ja kaikkea sitä väsymystä ja syyllisyyttä, jota olin koko loman kerännyt itseeni. Huusin, että en nyt enää kestä tätä lasta, vaan minun on pakko päästä ulos tai muuten räjähdän.
Toivola jätti lapsen huutamaan olohuoneen lattialle ja ryntäsi rannalle.
– Menin rantaan ja huusin raivoani täyttä kurkkua kohti pimeää taivasta. Tuntui, etten ollut eläessäni ollut niin täynnä vihaa. Huusin yhä uudestaan, ja minusta tuntui kuin voisin haljeta kahtia, Toivola kertaa.
– Olin menettänyt täydellisesti kasvoni. Siinä minä seisoin pilkkopimeällä rannalla kalsareissa ja rantasandaaleissa."


Jotenkin tunnistin tästä "kohtauksesta" itseni ja niin on tunnistanut moni muukin vanhempi. Monelle vanhemmalle tuli sellainen helpotuksen tunne, että ihanaa, kun muillakin on tällaistä, ei ainoastaan itsellään. Osa on mahdollisesti saattanut havahtua siihen, että itselleen olisi hyvä hakea apua. Ei tarvitse pärjätä omineen. Esimerkiksi Janikin on hakenut itselleen apua sekä ollut myös sairauslomalla masennuksensa takia. 

Meninpä sitten tyhmänä lukemaan, miten ihmiset somessa kommentoivat tätä tilannetta ja Janin sopivuutta vanhemmaksi. Hurjimmat kommentit olivat, kuinka lastensuojelun pitäisi ehdottomasti puuttua ja olisihan se Jani voinut olla hankkimatta lasta, kun se on kerran noin rankkaa ja vaikeaa. Ja mitä vaikeaa ja rankkaa yh:n arjessa muka silloin on, kun rahaa on kuin roskaa ja tukijoukkoja ympärillä.

Kerron teille yhden salaisuuden, jos ette vielä tienneet. Ei se raha eikä ne hyvät ulkopuoliset asiat välttämättä tuo onnea ja mielenrauhaa, jos mieli on rikki.

Jos vähänkään katsotte tarkemmalla silmällä ja kuuntelette herkemmällä korvalla ympärillenne, löytyy joukostanne aika paljon väsyneitä ja rikkinäisiä sieluja. Ihan sitä "hyvää, täydellistä ja helppoakin" elämää elävistä ihmisistä. Nämä ihmiset saattavat vain tehdä hieman enemmän töitä sen suhteen, etteivät näyttäisi heikkouksiaan tai altistaisi itseään kritiikille, koska ihmiset osaavat olla todella ilkeitä ja ymmärtämättömiä. Täytyy todeta, että eniten myötähäpeää aiheuttavat nämä keskustelupalstoilla ja somessa huutelevat oman elämänsä keittiöpsykologit.

Sanotaan, että kyllä sitä ennenkin pärjättiin tai että kyllä nykyäänkin pärjää, kun laittaa itsensä pärjäämään. Toiset ihmiset ovat mieleltään herkempiä ja taipuvaisempia masennukseen kuin toiset. Toiset taas ovat saaneet elämäänsä paremmat eväät ja tasapainoisemman mielen. Luonne ja tempperamentti vaikuttavat paljon. Niinhän sitä on eroja jo ihan lapsissakin. Toiset ottavat itseensä herkemmin kaiken ja murehtivat asioita, toiset taas touhottavat menemään ilman huolta ja murhetta.

Ihailen ihmisiä, varsinkin äitejä, joilla on sellainen leppoisa ote elämään. Ei paljon pienet murheet paina eikä ole raskas taakka kannettavaan. Siinä ne menee kaikki viisi lasta, mies, harrastukset, koti ja työt. (Vai meneekö?)

Kuva: Pixabay


Se, miten ihmiset lynkkasivat Jani Toivolaa ja tämän kokemia fiiliksiä, laittoi minut ajattelemaan, että pitäisikö mielensairauksista kärsineiden tai parhaillaan kärsivien olla kokonaan hankkimatta lapsia? 

Olisihan se nyt reilua kaikkia kohtaan, varsinkin niitä lapsia. Lapset saisivat syntyä perheisiin, joissa vanhempi/vanhemmat olisivat mieleltään tasapainoisia ja kaikilla olisi hyvä olla. Kukaan ei huutaisi, kukaan ei raivoaisi. Kaikki olisi rauhallista ja hermot pysyisivät kasassa. Oikein sädekehänkiillottajien unelmayhteiskunta, eikö?

Mitä jos ennen lasten saamista ei pysty tietämään, miten lujaa ne vanhemmuuden negatiiviset tunteet voivat ihmiseen vaikuttaa? Jos ennen lasten saamista ei pysty tarkasti tietämään ja hallitsemaan, miten mahdolliset lapsuuden traumat, hylätyksi tulemisen tunteet ja kylmä kasvatus vaikuttavat ihmiseen vanhemmuuden myötä? Monesti nämä tunteet nousevat pintaan vasta lapsen saamisen jälkeen. Mielen syvyyksiin padotut tunteet ja muistot alkavat purkautua ulos. "En ikinä voisi huutaa lapsilleni!". Ikinä ei voi varmuudella tietää, mitä elämä loppujen lopuksi tuo tullessaan ja miten sitä tulee reagoimaan joissakin/joihinkin tilanteisiin. Itsekin kuvittelin, ettei minusta tule lapsilleni raivoavaa äitiä. No, tässä sitä ollaan. Raivoava, hermoheikko äiti. Myönnän.

Vanhemmuuteen valitettavasti kuuluu myös ne negatiiviset tunteet. Vanhemmuuteen kuuluu suru, raivo, viha, ärsytys ja ahdistus. Ja kaikki nämä niitä omia, rakkaita lapsiaan kohtaan. Sellaisia tunteita, mitä ei voisi kuvitella, että omaa lastaan kohtaan voisi tuntea. Oli lapsi sitten kuinka toivottu tahansa. Eihän kaikki toki koe tunteitaan niin voimakkaasti, mutta monesti he eivät myöskään voi ymmärtää heitä, jotka kokevat vahvemmin ja syvemmin. Lisäksi näihin negatiivisiin tunteisiin liittyy hyvin vahvasti häpeä, koska ei pidetä hyväksyttävänä, että kielteisiä tunteita koetaan niin voimakkaasti, saati että niistä puhuttaisiin ääneen tai tuotaisiin jossain somessa esille.

Omalta osaltani olen taipuvainen masennukseen. On ollut keskivaikeaa masennusta ja talvella 2018 lievää masennusta. On ahdistusta ja sosiaalisten tilanteiden pelkoa. Koen paljon syyllisyyttä, riittämättömyyttä sekä pidän itseäni huonona äitinä, koska mieleni on rikki. En ole tasapainoinen äiti rakkaille pojilleni. Ehkä minulle ei olisi pitänyt suoda lapsia ollenkaan? 

Vanhemmuuteen kuuluu oma henkinen kasvu sekä omien heikkouksiensa ja vahvuuksiensa tunnistaminen. On vahvuutta tunnistaa, milloin tarvitsee lähipiirin tai ulkopuolisen apua vanhemmuuteensa. On vielä vahvempaa hakea apua ja ottaa sitä vastaan.

Uskon, että jokainen meistä voi olla parempi vanhempi halutessaan. Osa tarvitsee siihen enemmän apua, mutta onneksi sitä on nykypäivänä saatavilla. Nykyään vanhemmat ovat kaikista pahoista älylaitteista huolimatta todella paljon läsnä lapsiensa elämissä, opettelevat kuuntelemaan ja tunnistamaan lapsiensa tunteita, lasten tarpeet ovat tärkeitä ja lapsi saa olla oikeasti lapsi kiukkuineen, rakkaudenosoituksineen sekä enimmäkseen kehittyä oman aikataulunsa mukaisesti. Siinä kaiken kasvattamisen ja läsnäolemisen ohella vanhemmat hoitavat vielä työt, kodin, mahdollisen puolison, ystävät, juoksevat asiat ja erilaiset elämäntilanteisiin liittyvät hankalatkin asiat.

Mielestäni suurin osa nykyajan vanhemmista on todella hyviä vanhempia juuri niille omille lapsilleen, kaikkine heikkouksineen ja vahvuuksineen. Vielä kun aikuiset ihmiset oppisivat käyttäytymään tuolla somen ihmeellisessä maailmassa.


Muista, hyvin sie vedät sillä vanhemmuuden polulla! Pus! 


Rakkaudella
Henna


Omia olojani käsittelevä teksti:





6 kommenttia:

  1. Hyvä ja rohkea teksti! Meidän kaikkien pitäisi opetella armollisuutta muita ihmisiä kohtaan, varsinkin kun ei tunneta toisen ihmisen tilanteita ja taustoja.

    Mä olen koittanut miettiä, miksi vanhemman edes pitäisi olla täydellinen? Meidän tehtävä on opettaa lapsille ne tärkeimmät taidot elämään, ja koska me kaikki joskus mokataan, riidellään ja sovitaan, eikö olisi paras saada hyvä malli siihen jo kotoa? Näyttää, että annetaan anteeksi ja elämä jatkuu sen jälkeenkin. Voisiko täydellisyyden tavoittelun sijaan tärkein tavoite olla, että lapsi tuntee itsensä rakastetuksi ja arvokkaaksi?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentistasi Mere! ♡

      Itsekin liputan sen puolesta, että lasten pitää nähdä, miten vanhemmallakin on niitä tunteita. Iloa, surua, kiukkua.
      Vaikka täällä meillä asustelee yksi tälläinen, jolla on mieli rikki, on meillä paljon haleja ja kehuja. Pyytelen paljon anteeksi. Yritän selittää, ettei tämä johdu pojistani, vaan itsestäni.

      Toivon, etten jättäisi pojilleni pahempia traumoja :(

      Poista
  2. Hyvä kirjoitus! Itsekin koen huonoa omaatuntoa usein kun ajattelen että lapseni ensimmäsiet vuodet ovat kuluneet keskivaikeaa masennusta sairastavan äidin kanssa. Ei todellakaan sitä mitä ajattelin äitinä olevani. Mutta se puhkesi lapsen syntymän jälkeen. Toivon ettei lapsi syytä itseään mistään ja toivon että kilareissani en heikennä lapsen itsetuntoa tai ajattelua itsestään. Tunteet ainakin saavat meillä näkyä ja yhdessä väliin huudetaan itketään ja nauretaan. Anteeksi pyydetään tekoja tai sanoja, ei tunteita. Ehkä traumojen sijaan lapsi oppii sitten myöhemmin ymmärtämään paremmin ja siitä seuraa myös jotain hyvää, vaikka nyt tällä hetkellä tuntuisi ihan muulta. Me ollaan parhaita äitejä lapsillemme <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Kati kommentistasi! :) <3

      Haluan itsekin uskoa näin, että vanhempiensa pienestä (tai isommasta) "vaillinaisuudesta" ja sielun rikkinäisyydestä huolimatta lapset voisivat oppia juuri sitä, että tunteet saa ja pitää näyttää.

      Päästäisiin pikkuhiljaa irti siitä vallitsevasta ajattelumallista, ettei omia heikkouksiaan saisi näyttää.

      Mukavaa kevään odottelua sinne <3

      Poista

Piditkö tästä tai jostakin muusta tekstistäni?
Mielestäsi mielenkiintoista/puhuttelevaa postausta saa jakaa! :)

Kommenttejakin saa jättää ja olisin iloinen, jos jättäisit vierailustasi pienen muiston :) ♡
Kommenttien hyväksyntä on käytössä.

Blogin kuvat ovat pääasiassa omiani, ellei toisin mainita.