keskiviikko 21. helmikuuta 2018

Pettymys ja toivo


Luen paljon muidenkin blogeja, koska saan niistä vertaistukea, uusia ajatuksia, ideoita ja inspiraatiota. Joskus eteen tulee postauksia, jotka inspiroivat niin paljon, että niistä syntyy omakin teksti, johon saa jäsenneltyä ajatuksiaan.





Nakit ja mutsi -blogissa on ihana kirjoitus: Kun minusta tulee äiti. Tätä tekstiä lukiessani tuntui välillä, että ihan kuin lukisin omia ajatuksiani. Niin tuttuja fiiliksiä ja tunteita. Ne kaikki haaveet omasta äitiydestä ja siitä, millainen ihana ja lempeä äiti minusta tulisi sitten, kun sen aika on. Kun ne haaveet sitten vaihtuivat todellisuuteen ja siihen pettymykseen, ettei nyt mennytkään ihan niin kuin olin ajatellut. Se pettymys on ollut kova pala käsiteltäväksi. Sitä on miettinyt, että miksi loikaan itselleen sen tietynlaisen kuvan omasta äitiydestään, vaikkakin toisaalta, se oli juuri sitä äitiyteen valmistautumista.

Joskus mietin, miksen osannut ottaa huomioon, miten mahdollisesti tulisin asioita kokemaan menneisyyteni takia? Miksi en äidiksi tultuani osannut myöntää, että olisin tarvinnut apua vanhemmuuteeni ja tunteideni käsittelyyn? Mietin myös, miksen edelleenkään osaa olla itselleni armollisempi ja osaa antaa itselleni anteeksi. Miksi tarvitsee olla sellainen kontrollifriikki, joka haluaa pitää langat käsissään?

Onneksi nyt olen sillä matkalla, joka vie minua kohti ehjempää minuutta ja äitiyttä :)

Ote Päivin kirjoituksesta:


"Päätin, että minusta tulee äiti, joka ajattelee aina ensisijaisesti lapsensa parasta. Sellainen, joka malttaa, jaksaa, kuuntelee, opastaa ja on aina ihan helvetin läsnä.Harmi vaan, että pienet lapset on aivan järjettömän tylsää seuraa. Kun jossain toisen ja kolmannen lapsen välissä, useamman vuoden univelkataakoissa kyhjötin lastenhuoneen lattialla ja seurasin lasittunein silmin taas sen saman pikkuauton kiihdytystä matonreunaa pitkin, mietin, että mulla on varmasti koko maailman tympein elämä. 
Olin itselleni valtavan ankara. Pidin väkisin kiinni päivärutiineista – aamupala – ulkoilu – lounas – päiväunet – välipala – ulkoilu – päivällinen – leikki – iltapala – nukkumaan, vaikken ollut koskaan kokenut mitään yhtä piinallisen tylsää. Rajoitin lasten tv:n katselua yhteen tuntiin päivässä, vaikka oikeasti olisin halunnut antaa Ti-Ti Nallen rallattaa aamusta iltaan, jotta olisin saanut keskittyä edes ajattelemaan. Aina jollain vuosi nenä, oli kakka, nälkä, jano, pissahätä tai pikkulego nenässä. 
Tiesin rutiinien olevan lapsille hyväksi ja ajattelin, että jos vain jaksaisin leikkiä mukana tätä kotileikkiä, ehkä minustakin ajan kanssa kasvaisi reipas muskarivanhempi, joka silittelisi tyytyväisenä lasten päiväunien aikana hamahelmiteoksia ja vaivaisi taikataikinaa valmiiksi iltapäivän askartelutuokiolle.  
No ei tullut.  
Ja se on pitkään ollut yksi elämäni suurimmista pettymyksistä. Kun en yltänytkään sille tasolle, jonka olin etukäteen äitiydelleni asettanut. Minusta ei tullut herttaista leikkijä-äitiä, vaan väsynyt, itkuinen rähisijä, joka koki omien lastensa seuran kuolettavan tylsäksi."   

Nyt vuosien jälkeen Päivikin pohtii, olisiko pitänyt olla itselleen armollisempi? Olisiko pitänyt ottaa herkemmin apua vastaan? Kyllä ja kyllä, voin minäkin täältä todeta :) Emme kuitenkaan ole yksin tässä asiassa, mutta esimerkiksi vertaistuen etsiminen ja löytäminen ei ollut samanlaista silloin 15 vuotta sitten kuin mitä se on tänä päivänä, kun on esimerkiksi Facebookin vertaistukiryhmät. Eikä sitä nyt neuvolan terveydenhoitajallekaan välttämättä kehtaa/uskalla/osaa kaikkea kertoa. Onneksi Päivi kuitenkin selvisi pikkulapsiajasta ja kasvoi henkisesti vahvaksi, aikuiseksi naiseksi ja on hyvä äiti juuri omille lapsilleen. 

Tekstin kommenteissa tuli myös esiin, miten me äidit osaamme vetää roolejamme niin hyvin, ettei aina se läheisempikään ystävä välttämättä tajua, millaisessa suossa toinen kulkee. Osataan vetää hymy hyylille ja vakuutella toiselle, miten menee hyvin eikä tässä ole mitään hätää, vaikka monikin asia olisi pielessä.

Onneksi asioilla on aina tapana järjestyä, jotenkin päin.





Tekstin lopussa Päivi vielä kirjoittaa:

"Se kummallisiin yleiskeltaisiin äitiyspakkauksen potkuhousuihin puettu lapsi täyttää huhtikuun alussa 15 vuotta. Tunnistan siinä samoja ehdottomuuden ja stressiherkkyyden piirteitä, joita olen kantanut mukanani itsekin. Koen olevani sen kanssa läheisempi nyt kuin koskaan silloin, kun sen kanssa oli oltava fyysisesti lähellä koko ajan. Nyt osaan jo malttaa, jaksaa, kuunnella, opastaa ja olla myös ihan eri tavalla läsnä. Ja se, jos kuka, antaa ehdottomuudessaan mulle älyllistä haastetta joka päivä. 
Onneksi myös äitiys on muuttuva asia, joka kypsyy, kasvaa ja kehittyy ajan myötä. Vähän kuin noi lapset. Tai vaikka ihan itse. Mä ainakin pidän itsestäni huomattavasti enemmän nyt kuin silloin 15 vuotta sitten. Sekä äitinä että ihmisenä."

Tämä on se, mihin tiedän minun ja poikiemme tiemme johtavan. Poikamme kasvavat ja heistä tulee varmasti hienoja miehenalkuja. He ovat humoristisia, kovinkin fiksuja ja nokkelia. Molemmilta löytyy niin paljon sisäistä viisautta, jonka toivon heillä säilyvän. Molemmilla on omat vahvuutensa, joita toivon heidän osaavan käyttään elämässään. 

Äitinä ja äitiyteen liittyen en enää luo "pilvilinnoja ja hattaran kuvia", mutta jotenkin näkisin, että minunkin vahvuuteni äitinä tulee esiin siinä kohtaan, kun pojat ovat hieman isompia. Uskon, että siinä kohtaa osaan antaa heille itsestäni enemmän kuin mitä osaan antaa tällä hetkellä. Kasvan poikieni mukana. Tämä on yhteinen matkamme.

Nyt ensin täytyy opetella käsittelemään näitä omia pettymyksen fiiliksiä. Opetella antamaan itselleen anteeksi ja oppia toteamaan, että kaikkien elämä jatkuu, kaikesta huolimatta, vaikkei ne langat aina pysyisikään omissa käsissään. On nyt itsestä kiinni, millä tavalla tulevaisuuden näkee ja mie näen siellä paljon toivoa ja iloa, monenkin asian suhteen.

Kiitos vielä Nakit ja mutsi -blogin kirjoittajalle, Päiville ihanasta tekstistä <3 Tässä kohtaa kulminoituu se blogimaailman hienous: se, että pystyt omalla tekstilläsi herättämään tunteita ja antamaan vertaistukea. Saat ihmiset huomaamaan, etteivät he ole yksin ajatustensa ja kokemustensa kanssa. Ehkä taisin pienet helpotuksen kyyneleet tirauttaa Päivin tekstiä lukiessani...


Rakkaudella
Henna




Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Piditkö tästä tai jostakin muusta tekstistäni?
Mielestäsi mielenkiintoista/puhuttelevaa postausta saa jakaa! :)

Kommenttejakin saa jättää ja olisin iloinen, jos jättäisit vierailustasi pienen muiston :) ♡
Kommenttien hyväksyntä on käytössä.

Blogin kuvat ovat pääasiassa omiani, ellei toisin mainita.