tiistai 3. huhtikuuta 2018

Kun seuraavaa aamua ei tulekaan


Elettiin kevättä muutama vuosi sitten. Pääsiäinen osui silloin huhtikuun alkuun. Pyhät oli vietetty juoden ja krapuloissa. Oli aika palata arkeen. Aurinko jo lämmitti ihanasti, luonto alkoi pikkuhiljaa heräilemään talven jälkeen uuteen elämään. Samaan aikaan yksi nuori elämä sammui, kesken matkan, aivan liian aikaisin.




Joka kevät näihin samoihin aikoihin elän uudestaan seuraavat tapahtumat, muistot ja tunteet. 

Naapurustoomme oli edellisenä vuonna, loppukesästä muuttanut eräs nainen perheineen, olkoon tämä nainen lyhyesti ja ytimekkäästi vaikka S. Olimme S:n kanssa ennen heidän muuttoaan nähneet muutaman kerran, varsinkin juhliminen ja karaoke oli molempien mieleen. Aloimme kuukausien kuluessa lähentymään ja ystävystymään. Ihailin hänen kodin sisustustyyliään ja hänen naurunsa oli sellainen, mikä kuului kauas ja jäi mieleen.

Tuona pääsiäisenä olimme olleet yhdessä radalla ja seuraavana päivänä viestittelimme, miten osaakin olla paha olo. Hän kertoi oksentaneensa, mitä ei yleensä krapulassa tee. Heitimme läppää, että mitä jos hän olisikin raskaana.

Pääsiäiset oli ja meni, palasimme arkeen. Olin ollut töissä ja töiden jälkeen päätin suunnata joka keväiseen tyyliini lenkille. Tiet olivat sulaneet, oli lämmin ilma. Pärjäsi jo ihan kesälenkkareilla ja ohuella ulkoilupuvulla. Mietin ensin, että pyydän S:n mukaani lenkille, mutten halunnutkaan häiritä, jos hän vielä toipuisi pääsiäisestä.

Suuntasin auringonpaisteessa lenkille. Radiosta tuli silloinen hitti, Jenni Vartiaisen "Mä en haluu kuolla tänä yönä". Lenkin jälkeen fiilis oli hyvä. Sainpas käytyä! Mies oli vielä töissä ja aloin selaamaan facea. Eräs kaveri oli päivittänyt, ettei sitä näköjään voi koskaan tietää, mitä voi käydä ja voimia läheisille tms. Laitoin hänelle viestiä, että mitä ihmettä on tapahtunut.

"Etkö ole kuullut mitä S:lle on käynyt?" 
Tärisevin käsin vastasin, etten ole kuullut. Näin mielessäni jonkun karmean auto-onnettomuuden, jossa on loukkaannuttu vakavasti. Kaveri vastasi, että soittaa minulle, ei halua kirjoittaa.

Menin terasillemme tupakalle ja kaveri soitti minulle. "S on kuollut... viime yönä... mies huomasi... yritti elvyttää... ei ollut enää mitään tehtävissä..."

Menin kyykkyyn. En pysynyt pystyssä. Aloin tärisemään. Kyyneleet tulivat saman tien. Tivasin, että onko kaveri nyt ihan varma? Mitä kautta hän on kuullut jutun? Onko ihan oikeasti näin käynyt? Ei ole todellista! Kaveri kysyi, olenko yksin kotona ja vastasin olevani, mutta miehen pitäisi kohta tulla kotiin. Pärjäisin kyllä.

Jos en väärin muista, poltin saman tien toisenkin tupakan. Miehelle soitin. Yritin syödä valmislasagnea. Eräs toinen naapurin rouva tuli käymään ovellamme. Kysyi ensimmäisenä, olenko jo kuullut ja sen jälkeen halattiin itkien. Ei voitu uskoa todeksi, mitä oli tapahtunut. Illemmalla menin käymään S:n kotona. Halasin hänen avopuolisoaan ja otin osaa. Juttelimme jonkun aikaa. Hän kertoi yksityiskohtaisesti, mitä oli tapahtunut. 

Koko ilta ja yö meni epätodellisissa sekä itkuisissa fiiliksissä.  Eihän tämä voinut olla totta? Miten ihminen, kenen kanssa vasta olimme juhlineet ja viestitelleet, voisi olla nyt poissa? Kokonaan. Miltä tuntuu kaikista hänen läheisistään? Miten he tulevat pärjäämään? Miten tästä kukaan selviää? Ehkä se olikin vain pahaa unta? Jos oma suru on tällaistä, millaista se lähimpien suru sitten on? Tuska repi rintaa. Ahdisti, jopa pelotti. En ollut aiemmin kokenut vastaavaa. Isovanhempien poismenot olivat olleet sellaisia, joihin oli henkisesti osannut tietyllä tapaa varautua. Tähän ei osannut.

S oli ollut ikiunessa jo silloin, kun olin miettinyt pyytäväni häntä lenkille. Kaikki oli tapahtunut yön hiljaisina tunteina, kun me muut olimme vielä nukkuneet tyytyväisinä. Aamulla töihin lähtiessämme ei missään näkynyt ulkoisia merkkejä tapahtuneesta. Naapurusto oli hiljainen. Silti monien elämä oli pysyvästi muuttunut.

Eräs ystäväni kysyi, jaksanko varmasti mennä töihin. Olisin todennäköisesti saanut omalla ilmoituksella sairaslomapäivän tapahtuneen takia. Halusin kuitenkin mennä töihin, ihmisten ilmoille. Kotona olisin märehtinyt ja ahdistunut yksinäni. Työpäivä meni enempi vähempi itkiessä, mutta puhuminen auttoi. Puhuin heille, jotka jaksoivat kuunnella.

Hautajaiset olivat parin viikon päästä. Olin ottanut töistä palkattoman vapaan, jotta pääsimme osallistumaan. Hautajaispäivänä satoi räntää ja ilma oli harmaa. Muistotilaisuus oli kuitenkin kaunis, kuten ne yleensä ovat. Meitä itketti. Laskimme sekä naapureiden yhteisen että erään paikallisen yrittäjän kukkavihkot S:n arkun päälle. Itkemättä ei pystynyt katsomaan S:n läheisiä ja nähdä sitä kaikkea surua ja ikävää heidän silmissään.

Kun aloimme siirtymään kappelista hautausmaan puolelle, kappelin ovet avattiin ja samassa kirkas auringonvalo valaisi sen pienen alueen, paikan, jonne S laskettaisiin viimeiseen leposijaansa. Linnut lauloivat. Ilma ei ollut enää harmaa. Muistan miettineeni, että näin se ilopilleri halusi näyttää meille surijoille, ettei elämä siihen lopu, vaikka hän onkin poissa. Hautajaisten jälkeen vedimme porukalla kännit. Itkimme, nauroimme, muistelimme.



Tämä kaikki opetti sen, miten pienestä elämä voi olla kiinni. Kun yhtäkkiä, terveeksi luultu ihminen repäistään täältä pois, kesken kaiken. Miten hauras elämä on. Käytte illalla puolison kanssa nukkumaan ja seuraavana aamuna toinen onkin ikiunessa. Miten kauheaa olisi joutua sellaiseen tilanteeseen. Miten siitä ikinä selviäisi?

Elämä kuitenkin jatkui, jokaisella omalla tavallaan. Toisilla ikävä repii rintaa vieläkin. Itselleni on parhaiten jäänyt mieleen hänen naurunsa, jonka voin kuulla vieläkin. Edelleen joka joulu vien hänen haudalleen kynttilän, pysähdyn hetkeksi muistelemaan.

Tämä on asia, josta en enää niinkään puhu ihmisten kanssa. Aika on parantanut enkä mie muutenkaan ollut vielä niin läheiseksi hänen kanssaan tullut, että mulla olisi ollut "oikeus" märehtiä tuskaisessa surussa vuosikausia. Kuitenkin muistelen.

Tämä toimii itselleni aika ajoin herätyksenä, että näistä elämän hetkistä on yritettävä nauttia, kun meillä vielä on toisemme ja saamme olla täällä. Riidat olisi hyvä saada sovittua, turhaa kaunaa ei kannata suotta kantaa mukanaan. Pitää muistaa rakastaa, antaa ja ottaa vastaan hyvää.

Tapahtunut myös yhdisti ihmisiä. Kukaan ei joutunut suremaan yksin. Jokaiselle löytyi tarvittaessa olkapää, ihminen, jolle puhua. Jotkut tutustuivat toisiinsa uudella tavalla. Tuli uusia tuttuja, uusia lähempiä ystäviä.

Koskaan ei voi tietää, mitä seuraava päivä tuo tullessaan. Koskaan ei voi tietää, tuleeko sitä seuraavaa aamua ja päivää.


Rakkaudella
Henna


Kuvat: Pixabay










2 kommenttia:

  1. Välillä mielessä vilahtaa ihan sekunnin, se miten kaikki ympärillä on kovin epävarmaa ja haurasta. Omassa lähipiirissä sattui todella kipeä tapaus muutama vuosi sitten ja en voi sanoa, että olisin toipunut. Järkytys oli ihan valtaisa. Koko tunnerekisteri käytiin silloin läpi ja olen vieläkin jossain surun ja kaipauksen vaiheilla. Tärkeintä on pitää huolta omasta perheestään ja rakkaistaan. Sanoa ääneen, että rakastaa.

    VastaaPoista

Piditkö tästä tai jostakin muusta tekstistäni?
Mielestäsi mielenkiintoista/puhuttelevaa postausta saa jakaa! :)

Kommenttejakin saa jättää ja olisin iloinen, jos jättäisit vierailustasi pienen muiston :) ♡
Kommenttien hyväksyntä on käytössä.

Blogin kuvat ovat pääasiassa omiani, ellei toisin mainita.