torstai 5. huhtikuuta 2018

Pikkulapsiaika on vain vaihe


Metodini ja selviytymiskeinoni tietyissä asioissa on ajatella tulevaisuuteen, vaikka pitäisi elää tässä hetkessä. Yksi sellainen asia on pikkulapsiaika. Lapset ovat pieniä vain hetken, he kasvavat koko ajan. Pikkulapsiaika on vain yksi lyhyt elämänvaihe.




Elän itse pikkulapsiaikaa tällä hetkellä, poikamme ovat 5- ja 2-vuotiaita. Isomman kanssa on helpottanut moneltakin osalta, pienemmän kanssa vielä väännetään pari uhmakautta tässä. Isommallekin niitä uhmakausia on tulossa ja menossa parhaillaan, mutta tuntuu, että pystyn tällä hetkellä käsittelemään ja ymmärtämään häntä paremmin kuin pikkuveljeään. Pikkuveljen kanssa auttaa, ettei hänen kanssaan olla ensimmäistä kertaa näiden asioiden äärellä. Muistissa on vielä isoveljensä vaiheet näiltä ikäkausilta.

Hyvällä tavalla kateellisena katselen ja kuuntelen, kun osalla ystävistäni on jo isompia, esimerkiksi kouluikäisiä lapsia. Tottakai silloinkin arjessa saattaa olla ja onkin ne omat haasteensa, tietynlaiset uhmat, mutta monien suusta kuulee myös:


"Elämä on aika nautinnollista tässä hetkessä. Lapset ovat isompia, omatoimisempia ja itsenäisempiä, mutta silti niin kovin pieniä vielä. Pahimmat uhmakaudet ovat takana eikä murrosikä vielä kolkuttele ovella". 

Näkisin, että itse olisin äitinä vahvimmillani juuri alakouluikäisten lasten kanssa. Osaisin (ehkä) auttaa kouluasioissa, tukea kaverisuhteissa, halailla, pitää sylissä ja kuunnella. Olla läsnä silloin, kun tarvitaan, mutta silti kukaan ei enää (toivottavasti) roikkuisi puntinlahkeessani koko aikaa hokemassa "Äitiäitiäitiäitiäitiäitiäitiiiiiiiiiiii". Niin ihanan mainioita kuin nämä meidän pojat osaavatkin olla.

Kun sitä sanotaan, että pikkulapsiaika on vain vaihe, on se sanonta totta. Jos lapsia on esimerkiksi kaksi, noin 2-3 vuoden ikäerolla, pikkulapsiaika on ohi muutamassa vuodessa.

Vaikka tämä elämänvaihe on lyhyt, voi se myös rikkoa paljon, ellei pidetä itsestämme ja toisistamme huolta.

Parisuhde

Toiset mieltävät, että lapset pitäisi mennä aina ja kaiken edelle, myös parisuhteen, kyllähän nyt yksi parisuhde kestää muutaman vuoden laiminlyönnin. Itse en tätä allekirjoita, ihan täysin. Tottakai lasten ollessa pieniä, on se fokus lapsissa, mutta myöskään parisuhdetta ei saisi kokonaan unohtaa. Ei pitäisi kadottaa sitä vanhempien keskinäistä kommunikaatiota, läheisyyttä, kosketusta, huumoria ja mahdollista kahdenkeskistä aikaa. Ei pitäisi unohtaa, että vanhemmat ovat myös tiimi sen kaiken lapsiperhearjen kaaoksen keskellä. He ovat myös erilliset, aikuiset yksilöt, joilla on omat tarpeensa.

Meillä kahdenkeskinen aika on nykyään sitä, että perjantai-iltaisin lasten nukahdettua on aikuisten saunavuoro. Itkuhälytin mukaan ja saunaan istumaan kaikessa rauhassa. Samalla jutellaan tai ollaan vaihtoehtoisesti ihan hiljaa. Tosin tähänkin on tullut se mutta, että olen itse ollut niin väsynyt, etten meinaa työviikon jälkeen jaksaa valvoa siihen asti, että pääsemme edes sinne saunaan asti... Joinain iltoina oikein skarppaan! Arki-iltoina sitä on aivan sippi siinä vaiheessa, kun lapset nukahtavat. Tässä kohtaa täytyisi vielä muistaa miehen kanssa käydä läpi sellaisia asioita, joita ei lasten kuullen voi tai pysty puhumaan.

Pahimpia pelkojani on, että lasten kasvaessa ja itsenäistyessä huomaamme puolisoni kanssa, ettemme enää tunne toisiamme. Olemme kasvattaneet lapset, mutta olemme unohtaneet sen, keitä me olemme ja mitä olimme yhdessä. Pitäisi aloittaa kaikki niin sanotusti alusta, tutustua toiseen uudestaan, koska emmehän me ole enää täysin samoja ihmisiä kuin ennen lapsia. Oma puoliso saattaa tuntua täysin vieraalta. "Kuka kumma tuo on?"

Ennen ihmettelin, miksi ihmiset eroavat juuri silloin, kun lapset ovat ihan pieniä. Enää en ihmettele. Jos tukiverkosto on olematon, ei osata enää keskustella kumppanin kanssa, on haasteita lapsien tai arjenhallinnan kanssa, on talousvaikeuksia, mutta sitten ei osata tai kehdata hakea apua. Kaikilla ei välttämättä ole omasta takaa niitä fiksuja keinoja ja voimavaroja, joilla parisuhteen solmut aukaistaisiin ilman ulkopuolista apua. Räpiköidään suossa yksinään.

Avun hakeminen ei ole heikkoutta. 
Se osoittaa suurta vahvuutta,  
kun myöntää,  
ettei pärjää arjessa yksin.

Vanhemmat ovat väsyneitä ja toisessa ärsyttää ihan kaikki ja aina eikä valoa tunnelin päässä mukamas ole. Silloin kannattaa yrittää miettiä, miksi toiseen ylipäänsä rakastui aikanaan? Mitkä olivat ne jutut, jotka veivät jalat alta ja saivat perhoset vilistämään vatsanpohjalla? Oliko se se tietty katse? Oliko se tapa, jolla toinen koskettaa? Oliko se joku pieni arjenteko?

Ei ole tuulesta temmattu sanonta, ettei vauvavuoden aikana pitäisi erota. Eikä oikeastaan lapsen ensimmäisten kahden vuoden aikaan. Eikä kolmenkaan vuoden aikana. Sen kaiken väsymyksen ja vitutuksen keskellä ei pitäisi tehdä hätiköityjä ratkaisuja, jos taustalla ei ole alkoholismia, huumeita, väkivaltaa tms.

Vahvat parisuhteet kestävät itsenäisesti myrskyt kuin myrskyt, mutta osa parisuhteista saattaa tarvita hieman avitusta, pientä hellää tönäisyä oikeaan suuntaan. Kun kaikki enemmän ja vähemmän voitava on tehty asioiden eteen, mutta ratkaisua ei silti saada aikaiseksi, on parempi jatkaa eri suuntiin.

Perheenjäsenien mielenterveys

Tätä olen blogissani sivunnut muutamaankin otteeseen. Miten itselleni tuli järkytyksenä kaikki äitiyden negatiiviset tunteet ja se tietty katkeruus, ettei minusta tullutkaan sitä pullantuoksuista, lämminhenkistä kotiäitiä, joka hukkaa identiteettinsä lapsiperhearjen alle, näin kärjistäen sanottuna.

Vanhempi postaus: Masentunut tai masennukseen taipuvainen, älä hanki lapsia!

Minusta tulikin raivoava, meluherkkä, suhteellisen itsekäs sekä hiljaisuutta ja yksinäisyyttä kaipaava äiti. En voi olla miettimättä, miten viimeiset kaksi vuotta ovat vaikuttaneet molempiin lapsiimme. Omalta osaltani olen tehnyt huonon osuuteni "hanskat tiskiin" - meiningillä, huutamisella ja raivoamisella.

Esikoisesta näkee, ettei hän enää 100 prosenttisesti näytä minulle tunteitaan, isälleen kiukkuaa ja raivoaa paljon enemmän. Nämä ovat syitä, miksi olen apua hakenut ja opettelen nyt tunnistamaan omia tunteitani, toimintatapojani sekä mitkä asiat nostavat sen tietyn raivon ja ahdistuksen pintaan. Samalla opettelen keinoja hallita itseäni ja tunteitani.

Esikoinen aloittaa ensi syksynä eskarin ja syksyllä 2019 koulun. Haluaisin viimeistään silloin olla ehjempi ihminen ja äiti, jotta pystyn herkän esikoisemme tukena olemaan ja ottamaan kaikki hänen tunteensa vastaan ilman, että hänen täytyy pelätä väsyneen äidin reaktioita. Eskari ja koulunaloitus ovat isoja juttuja lapselle, mutta myös aikuiselle.

Uskon, että esikoisen kanssa täyden luottamuksen uudestaan rakentamiseen menee vielä hetken aikaa. Parempaan päin on kuitenkin pikkuhiljaa menty. Meidän lapset eivät ole ansainneet sitä, mitä ovat saaneet nähdä. Sanotaan, että varhaislapsuudessa luodaan pohja loppuelämän tielle. Toivon, että kaikesta huolimatta meillä ei ole poikettu ihan metsään siltä tieltä.



Pikkulapsiaika on vain vaihe, mutta myös sen vaiheen aikana olisi pidettävä huolta itsestään sekä siitä mahdollisesti rinnalla kulkevasta kumppanista ja parisuhteesta. Olemme kaikki erilaisia ja meillä on erilaiset tarpeet. Meillä on omat taakkamme kannettavina, osalla jopa sieltä lapsuudesta asti, parisuhde- ja kasvatusmalleista lähtien, mutta meillä kaikilla on mahdollisuutemme näyttää, että pystymme parempaan.

Voima olkoon kanssamme pikkulapsivaiheessa. Kerätään itsevarmuutta sekä sisäistä rauhaa ennen kuin elämäämme astuu seuraava isompi haaste: 
lastemme murrosikä! :)


Rakkaudella
Henna








4 kommenttia:

  1. Hyvää pohdintaa! Jos oma mielenterveys ei ole 100% raiteillaan (minulla se on raiteillaan hyvänä hetkenä noin 20% prosenttisesti eli tiedän mistä puhun :D) voi äitiys olla kyllä todella rankkaa. Samoin on ympäristön asettamat paineet - lapset ovat huikean joustavia. Minä en totisesti ole lapsena saanut edes lusikalla ja silti olen jokseenkin toimintakuntoinen. En varmasti ole äitinä tasapainoinen enkä kasvattajana johdonmukainen MUTTA uskallan olla rehellinen ja pyydän reilusti anteeksi. Minusta avoimuus on tärkeämpää kuin se että on täydellinen - siihen ei pysty kukaan. Ihanaa, että olet noin tiedostava ja hakeutunut apuun ❤️ jo se kertoo ettei sulla asiat ole kauhean huonosti, oikeasti oman terveytensä kanssa painiva ei huomaa ongelmakohtia. Tykkään tosi paljon tällaisista avoimista postauksista, jatka samaa rataa! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Sonja kommentistasi! :) ♡

      Näinhän se tosiaan on. Silloin kun asiat ovat todella huonosti, ei edes osata hakea apua, kun ei tiedosteta asioiden olevan huonosti. Ei nähdä metsää puilta.

      Omalta osaltani tunnistin viime talvena, että aikanaan sairastetun masennuksen oireet nostivat päätään ja senkin takia piti jotain tehdä ennen kuin mentiin pahempaan suuntaan :)

      Sinäkin olet varmasti oikein hyvä äiti ♡ Anteeksipyytäminen on todella tärkeä taito.

      Poista
    2. Tosi hienoa kyllä että tunnistat itse oireet ja tietysti se että sait apua silloin kun tarvitsit eli ajoissa. Aika monta tarinaa tiedän (omani mukaanlukien) että asiat ovat ehtineet mennä tuhanteen solmuun apua odotellessa..

      Poista
    3. Se on iso miinus suomalaisessa terveydenhuollissa, että apua ei välttämättä saa tarpeeksi nopeasti, vaikka sitä hakisikin ajoissa 😔

      Poista

Piditkö tästä tai jostakin muusta tekstistäni?
Mielestäsi mielenkiintoista/puhuttelevaa postausta saa jakaa! :)

Kommenttejakin saa jättää ja olisin iloinen, jos jättäisit vierailustasi pienen muiston :) ♡
Kommenttien hyväksyntä on käytössä.