torstai 3. toukokuuta 2018

"Äiti, ota tää ku se on nii rakas sulle" | Kohtaus uninalle


Toisinaan lasten kanssa tulee niitä hetkiä, jolloin on pakko pysähtyä miettimään ja ihastelemaan, miten fiksuja, välittömiä ja ihania tapauksia he ovat. Samassa hetkessä joutuu välillä toteamaan, miten he ovatkaan perineet vanhempiensa piirteitä.

Eräs ilta olimme laittamassa poikia nukkumaan. Istuin pienimmän pojan sängyn reunalla, kun isompi pojista tuli luokseni vanhan uninalleni kanssa. Nallen, jonka olen aikanaan saanut 12-vuotiaana joululahjaksi. Nallen, joka nukkui kainalossani vielä silloinkin, kun olin jo 20-vuotias ja parisuhteessa (hullua, tiedän :D ). Nallen, jonka olin sittemmin luovuttanut pojille, vartioimaan heidän untaan.

Olin ottamassa nallea vastaan poikani käsistä, kun hän alkoikin yhtäkkiä itkemään aivan hirveästi. Otin hänet halaukseen ja kysyin, että mikä nyt tuli. 

"Ota äiti sinä tää nalle, ku se on nii rakas sulle"

vastasi poika ja jatkoi itkuaan. Voi pieni! Istuimme pitkään niin, että hän oli sylissäni. Olin itsekin kyyneleet silmissä. Silittelin hänen hiuksiaan, kuiskailin hänen korvaansa, miten ymmärrän häntä ja hänen sen hetkisiä tunteitaan. Kuinka äitikin on itkenyt tuollaisten samantyylisten asioiden takia.



Tuossa hetkessä, poikani ollessa sylissäni, sisälläni heräili muistoja ja tunteita lapsuudestani. Kuinka minäkin olen kokenut surua tavaroiden ja esineiden takia. Pitänyt tarkkaan huolta omista tavaroistani. Surrut, jos jokin meni rikki tai katosi. Olen surrut myös muiden puolesta. Jos heille tärkeä tavara on hävinnyt tai hajonnut. Tuntenut toisinaan ihan tuskaa, vaikka toiselle ihmiselle asia ei olisikaan  ollut ihan niiin tärkeä ja tunnepitoinen.

Tuossa hetkessä tajusin, jälleen kerran, miten samanlaisia olemme esikoiseni kanssa. Hänellä on se minun herkkyys. Se näkyy hänellä itkuina, jännityksenä, ehkä tietyntyyppisenä ahdistuksena, pelkoina, kiukkuna, turhautumisena, mutta myös äärettömän suurena rakkautena lähimmäisiään kohtaan, positiivisuutena, fiksuutena, huumorintajuna sekä ympäristönsä tarkalla havainnoinnilla. Hän havaitsee jännitteet ihmisten välillä, vaistoaa ihmisistä, keiden kanssa hän ei halua olla tekemisissä sekä ahdistuu, jos kuulee meidän miehen kanssa korottavan ääntämme toisillemme, mitä onneksi tapahtuu harvoin. 

Koska hänellä on tämä herkkyys, tietyllä tapaa myös pelkään hänen puolestaan. Hän on poika ja poikien edelleen oletetaan nykypäivänä olevan hieman enemmän karskeja, ei niin herkkiä. Koska hän on niin samanlainen itseni kanssa, pelkään, että häntä aletaan kiusaamaan, viimeistään koulussa. Tosin, esikoisellamme on hieno piirre tulla lähes kaikkien kanssa toimeen. On päiväkotiryhmässään pidetty leikkikaveri, koska hän on kovin neutraali, mutta ystävällinen ja hauskaa seuraa. Tykkää leikkiä jopa heidän "raisumpien", vauhdikkaampien ja häntä energisempien lasten kanssa, tietyllä tapaa he antavat puolin ja toisin toisilleen paukkuja leikkeihin. 

Eniten toivon hänelle kaikkea hyvää ja ettei hän hukkaisi elämän myllerryksessä näitä hienoja luonteenpiirteitään. Kääntäisi ne vahvuudekseen, olisi ylpeä itsestään. Ei tuntisi häpeää tai väheksyisi itseään, kuten äitinsä on tehnyt ja tekee edelleen.

Tuosta kyseisestä illasta lähtien tämä uninalle on taas ollut minun vieressäni. Jos nalle ei ole kainalossani, kun esikoinen kömpii yöllä sänkyymme, hän laittaa nallen kainalooni.


Rakkaudella
Henna


Aiempia tekstejäni esikoisestamme








Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Piditkö tästä tai jostakin muusta tekstistäni?
Mielestäsi mielenkiintoista/puhuttelevaa postausta saa jakaa! :)

Kommenttejakin saa jättää ja olisin iloinen, jos jättäisit vierailustasi pienen muiston :) ♡
Kommenttien hyväksyntä on käytössä.

Blogin kuvat ovat pääasiassa omiani, ellei toisin mainita.