maanantai 14. toukokuuta 2018

Kyynelten sävyttämä, mutta ihana äitienpäivä


Sain viettää tänä vuonna kuudetta äitienpäivääni. Ensin ajattelin, etten erikseen kirjoita päivästä mitään, mutta olen huomannut, kuinka vanhemmat blogitekstini toimivat itselleni tietynlaisena päiväkirjana. Olen paljon lukenut viime vuoden tekstejäni ja pääsen edelleen sisälle niihin tunteisiin, joita olen kokenut tekstejä kirjoittaessani. Jääköön tämäkin siis yhdeksi, kirjoitetuksi muistoksi, johon voin palata.




Olimme käyneet jo lauantaina onnittelemassa poikien isomummot, sunnuntai varattiin isoäideille. Pojat antoivat meidän nukkua sunnuntaina yllättävän pitkään. Esikoinen herätti isänsä vasta klo 8 ja haki pikkuveljensäkin joskus kahdeksan jälkeen kuiskaten tälle: "Äiti ei nyt viel tuu mukaa, tuu sie mun ja iskän kans keittiöö tekee äitille aamupalaa"Nälkä alkoi kurnia vatsassani, kun haistelin keittiöstä tulevia kahvin, croissantin ja paistetun kananmunan tuoksuja. Välillä kuulin esikoisen kyselevän isältään, että milloin me oikein voidaan aloittaa se juhla.

Noin klo 8.30 saapui onnittelijajoukko "herättämään" minua. Niin ylpeinä pojat ojensivat omat lahjansa ja korttinsa. Esikoisen korttia ääneen lukiessani purskahdin isoon itkuun, koska se oli aivan liian ihana. Niin paljon kuin olen tuntenut äitiyteni aikana huonoa omatuntoa, syyllisyyttä, paska äiti -fiiliksiä luullen, että varmana pilaan lapsiraukkojeni tunne-elämän ja sitten saankin tällaisen kortin:



Kuopus oli tehnyt hienon rannekorun, joka on tälläkin hetkellä ranteessani. Esikoinen oli valinnut minulle uudet korvikset, sävy sävyyn jo vuosia kaulassani roikkuneen kaulakoruni kanssa. Mies oli lisännyt pakettiin uudet puutarhahanskat sekä "pöytä- ja esilläpitoystävällisen" säilytyslaatikon teepusseille.


Aamupalalle kömmin silmät itkusta turvoksissa, nälkä kurnien vatsassa, kiitollisena perheestäni. Esikoinen esitteli ylpeänä, mitä kaikkea pöydästä löytyy. Mies oli ostanut ruusuja sekä käynyt illalla keräämässä valkovuokkoja. Pojat olivat niin ylpeitä ja innoissaan, kun meillä viimenään alkoi se kauan odotettu juhla!


Aamupalan jälkeen laitoimme itsemme valmiiksi ja lähdimme onnittelemaan poikien isoäitejä. Isoäideille olin ostanut pienet lahjukset Kouvolassa sijaitsevasta Sisustusliike Dreamsista, persikan tuoksuista pyykkietikkaa sekä ihanan tuoksuista, vadelmaista käsivoidetta. Tänä vuonna meiltä jäi tekemättä kortit kaikille neljälle mummolle, koska olemme keskittyneet vapaa-ajalla ulkoilemaan. Onneksi kyseisestä sisustusliikkeestä löytyi valmiit, ihanat kortit isoäideille.


Matkalla anoppilaan kukaan ei onneksi huomannut, miten olin vähän väliä kyyneleet silmissä. Aina kun mieleeni tuli kuva esikoisen antamasta kortista, alkoivat kyyneleet polttelemaan silmäluomien takana. Mietin, miten en ole ansainnut noin ihania poikia.

Loppupäivän aikana kyyneleet kihosivat salaa silmiini monta kertaa. Kiitollinen olen pojistani, omasta äidistäni sekä anopistani, vaikken sitä aina osaa heille näyttää.

Päivän aikana sekä mieheni että isäni ottivat kuvia minusta yksinäni sekä minusta ja pojista. Kun katson meistä otettua kuvia, huokuu niistä onni, tyyneys, ylpeys. Onnelliset lapset, onnellinen äiti. Kuvia katsoessa ei voi nähdä, miten voikaan äiti olla niin rikki sisältä. Miten hyvin voi ihminen saada peitettyä negatiiviset tunteensa. Tässä on hyvä esimerkki siitä, miten erilaiset, jopa vakavammatkaan mielenterveyshäiriöt eivät välttämättä näy ihmisestä ulospäin.




Eräs ihminen viime viikolla totesikin, ettei minusta päällepäin uskoisi, millaisia sisäisiä taisteluita käyn läpi, kun järkeni ja tunteeni tappelevat koko ajan keskenään. Sekin vaikuttaa, kun en osaa kaikille puhua tai edes kirjoittaa, mitä käyn pääni sisällä läpi. Eivät ihmiset voi ymmärtää, jos en puhu. Tosin, en välttämättä haluakaan puhua. En halua kaataa omia, olemattomia murheitani muiden niskaan.

Viime viikolla perheneuvolan tapaamisessa vuodatin paljon kyyneleitä ja sielläkin todettiin, että vointini on huonontunut sitten viime tapaamisen. Eikä tässä ole mitään erityistä tapahtunut edellisen käynnin jälkeen. Aivoni hannaavat vastaan, vaikka kuinka yritän repiä positiivisuutta ja kiitollisuutta asioista. Se, mikä tässä kuitenkin on hyvin on se, että näen valoa tunnelin päässä. Näen itseni vielä jonain päivänä onnellisena ja nauravaisena. Kun itselläni on toivoa tulevaisuudesta ja tasaisemmasta mielialasta, ei vielä olla menty kovin pahasti metsään. En koe toivottomuutta tai näe tulevaisuuttani mustana, päinvastoin.

Äitienpäivä kaikkinensa oli ihana. 
Ihania lahjoja, hyvää ruokaa, paljon kahvia ja herkkuja. 
Aivan ihana ilmakin meitä helli koko viikonlopun.




Esikoinen totesi maanantaiaamuna: 
"Eilinen aamu oli kyllä ihan maailman paras aamu!". 
Tähän oli helppo vastata, että niin oli.


Rakkaudella
Henna



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Piditkö tästä tai jostakin muusta tekstistäni?
Mielestäsi mielenkiintoista/puhuttelevaa postausta saa jakaa! :)

Kommenttejakin saa jättää ja olisin iloinen, jos jättäisit vierailustasi pienen muiston :) ♡
Kommenttien hyväksyntä on käytössä.

Blogin kuvat ovat pääasiassa omiani, ellei toisin mainita.